keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Ikävä

Eilen eksyin lukemaan reilun vuoden takaista blogitekstiäni vanhasta blogistani, ja pakko myöntää että itku tuli. Silloin olin vielä Bristolissa onnellisissa opiskelutohinoissani autuaan tietämätön siitä, millaisen riesan olen elämääni saanut sairastumisen myötä. Taas on kolme kuukautta aivan järjetöntä sairastamista, tutkimuksia ja lääkekierteitä takana ja mietin, että ainako tämä vaan voi mennä pahemmaksi, juuri kun luulin että olen kaiken jo nähnyt. Mihin ovat ne vähän terveemmät jaksot yhtäkkiä kadonneet. Krooninen infektio hengitysteissä, pahoinvointi, oksentelu ja huimauskohtaukset alkavat toden teolla viedä voimia. Muuttaisinko lumilinnaan jonka siskonlapset rakensivat mamman kanssa takapihalle, siinäkö olisi ratkaisu sisäilma- ja kemikaaliongelmiin.

Tänään sain uudet itkut, kun hyvä ystävä Bristolista meidän  kurssilta laittoi viestiä, kuinka he olivat yliopistolla kaipailleeet mua kovasti tulevaan pariprojektiin, että olisin kuulemma ollut monen kaipaama pari. Meidän yliopiston suunnittelustudio oli unelmieni täyttymys, ja niin kovasti toivoisinkin että olisin siellä sen ihanan luovan hässäkän keskellä. Myös entinen kämppis kirjoitti ihanan viestin, kuinka talo ei ole enää entisensä kun en ole siellä, ja itsekin ikävöin kovasti niitä loputtomia syvällisiä keskusteluja joita meidän oli tapana käydä harva se päivä olohuoneessa viinilasin (tai pullon) kera. 
(Tämä mun sairaus ei siis ole alkoholismi, älkää toki käsittäkö väärin...)

Kävimme muutama viikko sitten pikaisella visiitillä Bristolissa hoitamassa muuttoni pois Bristolin asunnosta, ja jäimme hyvän ystäväni luokse illalliselle. Kun itkin hänelle sitä, kuinka en ikinä pääse yli tästä ikävästä Bristolia ja sen ihmisiä kohtaan, ystäväni sanoi sen tosiasian minkä meinaan aina unohtaa. Että aivan yhtälailla aina siellä ollessani itken ikävää Suomea ja Suomen ihmisiä kohtaan. Nuo sanat teki muutosta edes vähän helpomman, sillä tottahan se on, olin sitten siellä tai täällä, raastava ikävä vaivaa enemmän tai vähemmän, eikä sitä pääse pakoon muuten kuin yksinkertaisesti suhaamalla väliä edes takaisin. 

Hirvittävä ikävä saikin pohtimaan sitä yhteisöllisyyttä ja ilmapiiriä mikä Bristolissa vallitsi. 
Kävin viikonloppuna Lahdessa Muotoiluinstituutin kurssilla,  ja siellä Lontoossa asuneiden sukulaisten luona majaillessani pohdittiin paljonkin Suomen ja Brittien eroa. 
Tiedä sitten onko syynä helpompi ilmasto, kulttuurierot vai lyhyemmät välimatkat, mutta Bristolissa nautin juurikin siitä että ihmisiä oli yleensä aina lähellä. Ystävän olohuoneeseen saattoi jäädä nukkumaan yhdeksi yöksi tai viikoksi, eikä sitä tarvinnut järjestellä sen enempää. Kotiin kutsuttiin kylään vaikka jokaista pölyhiukkasta ei olisikaan puunattu viimeiseen asti ja tavaroita järjestelty tip top. Eihän se nyt mikään maailmanlopun asia ole jos ystävä näkee että talossa eletäänkin. Iltaa saattoi istua mikä tahansa ilta viikosta, eikä sosiaalinen elämä ollut rajoittunut pelkästään perjantai- ja lauantai-iltoihin. Kaiken kaikkiaan ilmapiiri on monessa mielessä rennompi, eikä viimeiseen asti mietitä sitä mitä muut mahtavat ajatella jos nyt teen tässä tilanteessa niin tai näin. 
Uuden tanssikurssin ensimmäisen tunnin päätteeksi tyttöporukka pytää mukaansa lasilliselle, sen enempää miettimättä että vaikuttaako sitä jotenkin epätoivoiselta ja yksinäiseltä kutsuessaan mukaan ihmisen jonka kanssa ei ole ennen vaihtanut sanakaan. Sitä tilannetta olenkin miettinyt monesti. Suomessa harrastustoimintakin tahtoo välillä olla yksinäistä puurtamista, ja tuollaiselle ystävystymiselle ei välttämättä kehtaisi tehdä aloitetta siinä pelossa että pidetään jotenkin outona tai tunkeilevana.
Suomessa kuulee paljon sitä, kuinka brittien "epäaitous" ärsyttää, mutta toisaalta, kuinka paljon pahaa jonkun leveä hymy ja aurinkoinen hyvän huomenen toivotus voi kenellekään aiheuttaa, vaikka se sitten kuulostaisikin suomalaisen korvaan tekopirteältä, ja sen toivottaja olisikin täysin tuntematon roskakuski? Väittäisin, ettei paljoakaan. Kyllä itselleni nuo päivittäiset pienet kohtaamiset Bristolissa jäivät mieleen erittäin positiivisina ja tuovat vieläkin hymyn kasvoille. Kerran eräs vanha mies istui samassa bussissa hypätessäni kyytiin ja huusi minulle bussin toiseen päähän että "Tyttö, onpas sinulla hurmaava hame, katsokaa nyt kaikki muutkin, eikö olekin tytöllä hurmaava hame?!" Ja sitten koko bussi kääntyi katsomaan ja keskustelemaan siitä että miltä vuosikymmeneltä hame oli peräisin, mitä materiaalia ja niin edelleen. Lopulta keskustelu eteni niin että melkein unohdin hypätä omalla pysäkillä pois. Toisena päivänä taas olin kävelemässä yliopistolle varmaan puolen kilometrin päässä lähimmästä bussipysäkistä, kun bussi pysähtyi viereeni ja huusi ikkunasta että enkö mielummin hyppäisi bussiin! No, pienen häkeltymisen jälkeen hyppäsin bussiin, maksoin vitosen setelillä kolmen punnan matkan, johon kuski totesi että hänellä ei ole vaihtorahaa, että lupaa maksaa ens kerralla takasin. Olin saanut niin monta ilmaista kyytiä samaisella bussilinjalla, etten aikonutkaan ikinä periä bussikuskin velkoja takaisin. 


Lisäksi keskustellessa etenkin niiden kanssa jotka ovat asuneet sekä Suomessa että Englannissa, on monesti tullut vastaan Suomessa vallitseva suorituskeskeisyys ja vertaileminen. Jos olet kotiäiti, sinut tuomitaan siitä, mutta jos olet työssäkäyvä äiti, niin se on aivan yhtä hyvä syy tuomita ja arvostella. Varsinkin sosiaalinen media antaa mitä herkullisimmat väylät purkaa pieninkin ymmärtämättömyys tai eriävä mielipide ihan hirveällä raivolla ja lytätä täysin tuntematon ja viaton ihminen maan rakoon. Viidakon tähtönen sai arvostelua parista raskauskilosta ja samaan aikaan toinen äiti arvostellaan sen perusteella että treenasi raskauskilonsa pois kohtuuttoman nopeasti. Who cares?! Ymmärrän että vakavammat aiheet aiheuttaa kuohuntaa ja keskustelua, mutta ne asiat ovat sitten erikseen. Aihe on ehkä nyt hieman leviämässä alkuperäisestä, mutta pointtinani oli se, että itsekin koin että Englannin ilmapiirissä on helpompi olla juuri sellainen yksilö mikä on, ilman minkäänlaisia ulkoisia odotuksia tai pelkoa arvostelun kohteeksi tulemisesta. Itsekin olen saanut joskus osakseni piikittelyä milloin vääränlaisesta ulkonäöstä vääränlaiseen pukeutumiseen ja ties mistä muusta, mikä nuoremmassa minässäni aiheuttikin joskus mielenpahoitusta, mikä nyt tuntuu hassulta. Luulen, että kaikenlainen erilaisuuden tuomitseminen ja muiden arvostelu tai arviointi lähtee aina jostain omasta epävarmuuden purkamisesta, ja varmasti siihen joskus on sortunut jokainen meistä.



Uskon että jokainen meistä soimaa välillä itseäänkin ja miettii kuinka siinä, tässä ja tuossa pitäisi olla parempi. Itselleni varsinkin sairastuminen ja sen tuomat muutokset ovat aiheuttaneet aikamoisen identiteettikriisin. Mikä ja kuka minä nyt oikein olen kun olen vain sairaslomalla ja kroppa romahtaa pienimmästäkin rasituksesta. En pysty tekemään puoliakaan siitä mitä ennen, ja suurin osa sosiaalisista kanssakäymisistä tapahtuu lähinnä lääkäreiden ja labrahoitajien kanssa. Kun en olekaan aktiivinen taideopiskelija jolla on virtaa vaikka muille jakaa, miljoona harrastusta ja somessa kuvia skumppalaseista ja riennoista. 


Noita pohdiskeluita voisi jatkaa vaikka hamaan tulevaisuuteen. Mutta jokatapauksessa, jos jotain Bristolin ilmapiiri opetti, niin sen, että tuntemattomankaan ihmisen tervehdykseen tai keskusteluyritykseen ei tarvitsisi suhtautua aina heti jonain epäilyttävänä ja perverssinä kidnappaus- tai vähintäänkin lähentely-yrityksenä, vaan siihen voi vain vastata kohteliaasti hymyillen ja toivottaa hyvät päivän jatkot. Lisäksi en Suomessakaan enää kehtaisi marssia bussiin kuin ei kuskia huomaisikaan tai lähteä bussista vaivihkaa kiittämättä matkasta. Pieniä juttuja, mutta luulen että siitä brittien "tekopirteydestä" ja "epäaitoudesta" voisi oikeasti olla meillä Suomalaisilla opittavaa.
Toki kaikissa kulttuureissa on hyvät ja huonot puolensa, ja kaikki ei tietenkään ole aina vihreämpää aidan toisella puolella.


Loppukevennykseksi vähän kirppislöytöjä. Olin haaveillut pitkästä nilkkapituisesta villakangastakista koko alkutalven, ja ilokseni se löytyikin UFFista secondhandina, vieläpä ihan priimakunnossa ja Ivo Nikkolo merkkisenä. Myös uusi rakkauteni, peplumhelmainen midihame löytyi Fredan UFF:ista. Vaikka meikäläisen yliherkkyyksien kanssa kirppuilua on pitänyt rajoittaa, niin täysin en ole second hand harrastuksesta suostunut luopumaan ainakaan vielä. Ehkä rakennan takapihalle oman pikku mökin vaatteilleni jossain vaiheessa... 
Longchampin laukku löytyi laatumerkkien nettikirppikseltä!


Terveempinä viikkoina olen koittanut iskea kiinni avoimen yliopiston opintoihin ja tehnyt omia printtisuunnittelu- ja piirustushommia. Uusi koti valmistuu hitaasti mutta varmasti poikaystävän ahkeralla uurastuksella, ja toivoa sopii että kaiken vaivannäön jälkeen myös tämä yliherkkä pystyy jossain vaiheessa siellä asumaan. 

Minkäaslaisia ajatuksia muilla on aiheeseen liittyen?
Aurinkoista loppuviikkoa!

Veera

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti