maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kuosit kunniaan

Auringon positiivista energiaa ei käy kiistäminen. 
Tuntuu että olisin neljä kuukautta pukeutunut vaan mun mustaan luomupuuvillaiseen turvamekkooni, ja nyt sille oli pantava piste, kun aurinkokin kerran noin kesäisesti paistaa.
Tässä keväthumaltumisessa kaikki tuntui liian pliisulta ja olisi tehnyt mieli pukea kaikki värit ja kuosit kaapista kerralla päälle!

Mieleeni tuli yliopiston kurssi, missä käsiteltiin muotia, imagoa ja identiteettiä, ja pysähdyin pohtimaan omia pukeutumiskausiani ja pukeutumista ylipäätään. On ollut teinikausia, kun ei epävarmuuksissaan ja peloissaan voinut kuvitellakaan pukevansa päälle muuta kuin mustat turvavaatteet, ja haaveillut siitä, että olisi pokkaa pukea jotain todella erilaista ja värikästä. On ollut niitä teinikausia, kun on valtavirran mukana hankkinut ne uusimmat trendivaatteet halvimmalla mahdollisella hinnalla, ja kaikkein tärkeintä oli imago ja hyväksytyksi tuleminen porukassa. Kaikki ihka ensimmäisestä ala-asteen koulupäivästä kauheisiin yläasteen aikoihin, aina ensimmäisiin treffeihin muistuu yleensä mun mieleen vaatteiden kautta. Kaikista muistoista tulee ensimmäisenä mieleen visuaalinen kuva, ja ne vaatteet. 
Iän karttuessa, pukeutumisesta on tullut ennen kaikkea tapa ilmaista itseä, mutta myös omia aatteita, arvoja ja elämäntapaa. Myöhemmin se alkoi olemaan myös luovuuden ja taiteen muoto, ja aloin nähdä kaiken ympärillä olevan kauniin ja inspiroivan vaatteen muodossa.




Vaikkei sitä mitenkään tietoisesti ajattelisikaan, niin vaatteet ovat jokaiselle meistä jonkinlainen viesti itsestä ympäröivälle maailmalle. Viesti, joka kertoo tietysti sukupuolesta, mutta myös esimerkiksi sosiaalisesta asemasta, kiinnostuksen kohteista, harrastuksista, eettisistä arvoista, musiikkimausta, elämäntyylistä ja niin monesta muusta. Vaatevalinnoillamme voimme herättää paheksuntaa, huomiota tai kiinnostua, hävitä väkijoukkoon, haluta tulla yhteiskunnassa hyväksytyksi tai ihailluksi, tai tuoda ilmi oman uskonnon tai poliittisen kannanoton. Se on arjen käytännöllisyyttä ja taidetta samaan aikaan. Muotia pidetään pinnallisena, mutta oikeastaan jokaisen asuvalinnan ja tyylin takana on iso tarina ihmisestä ja elämästä. 
Itse koitan parhaani mukaan toteuttaa mahdollisimman ympäristöystävällistä pukeutumista kierrätyksen ja kestävämpien valintojen avulla, välillä toki periaatteista lipsuenkin. En ostaisi kalliita tuotteita imagon tai uskottavuuden takia, vaan sen takia että se kestää aikaa ja maksaa pitkässä juoksussa itselleni ja ympäristölle vähemmän. Olen myös aika ylpeä siitä että onistun yleensä löytämään kaikki vaatteeni muutamalla eurolla kirppikseltä. Tykkään että vaatteessa on joku juttu joka kiinnittää huomion, enkä halua seurata trendejä orjallisesti. Mielestäni ei ole yhtä oikeaa pohjaa toimivalle vaatekaapille, niinkuin monissa pukeutumisneuvoissa sanotaan. Jokainen luo oman toimivan vaatekaappinsa itse, toisella siihen kuuluu musta jakkupuku kun taas toiselle vaatekaapin peruspilari on pinkki tyllimekko.



Vaatteet, visuaalisuus ja tyyli on aina kiinnostanut mua paljon, ja ei varmaan ollut sattumaa että päädyin vaatetusalaa opiskelemaan. Ja nyt mietinkin, että onko tämä elämänmuutos ja terveyssyistä johtuva pakollinen alanvaihdos merkki siitä, että mun on keksittävä uusi ratkaisu toteuttaa vaatetusalaa, vai merkki siitä, että pitäisikin pitää vaatteet vaatteina ja tehdä jotain aivan muuta. Kemikaaleille yliherkistyminen on tehnyt pukeutumisesta itselleni ajoittain haasteen ja riesan. Uudet vaatteet myrkytetään tuotantovaiheessa viimeisen päälle, ja kierrätetyt taas tuovat mukanaan entisten käyttäjien myrkyt. Vaateteollisuus on niin likainen bisnes niin eettisesti kuin ekologisestikin, että välillä olen kutsumuksesta huolimatta pohtinut, että onko eettisten arvojeni vastaista olla siinä mukana ensinkään, vai onko siinä juuri se juttu. Että mun tarkoitus olisikin toteuttaa vaatetusalaa puhtaammalla tavalla ja vaikuttaa näin muotiin positiivisesti...

Viimeaikoina ulkonäölliset seikat ja pukeutuminen on kyllä menettänyt rutkasti merkitystään isompien huolien tieltä, mutta kyllä se vaatefriikki vieläkin mussa asustaa. Kaikenlaiset ajatukset pyörii mielessä, ja mietin että millähän tavalla tämä elämän käännekohta oikein kääntyy voitoksi. Onko mut ja vaateusala kertakaikkiaan tuomittu jatkamaan eri teitä, vai kenties kehitellä jotain uutta sillä saralla, mutta sairauden tuomissa rajoissa. 





Pääsiäinen on mennyt syöden hyvin ja ystävien seurasta nauttien. Kuvitusjuttuja riittää mikä on ihanaa, ja omaksi iloksi on ollut aikaa herätellä myös rakasta musiikkiharrastusta talviunilta. Kuukausien lamaantuneisuuden jälkeen alkaa tuntu siltä että elämän jatkuminen on vielä ehkä mahdollista, kiitos auringon.


.
Hauskaa viikkoa!
Veera

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Uusi koti ja uusi prokkis!

Neljä kuukautta on jo hurahtanut Suomeen paluusta, ja muiden nurkissa pyörimisen jälkeen päätin hankkia väliaikaisen asunnon Töölöstä, koska remontin alla olevaan asuntoon ei tule olemaan menemistä vielä ainakaan moniin kuukausiin. 
Harmi vain, että muutto ja uuteen paikkaan asettuminen ei enää tunnu lainkaan samalta kuin ennen. Uuden kodin viehätys ja sisustusinto on muuttunut huoleksi siitä, että pitääkö tästäkin lähteä taas kohta, ja jos, niin minne. Yliherkkä hajuaisti on aivan karsea riesa, ja  koska hankalia oireita on aina ja kaikkialla, on vaikea yhdistää oireita aina edes tiettyihin paikkoihin. Vaikka laskujeni mukaan neljä viikkoa on kulunut suhteellisen siedettävässä kunnossa aikaisempaan verrattuna, antaisin mitä vain, että voisin palata siihen terveeseen ja huolettomaan elämään. Siihen olotilaan, missä normaali arkipäivä ei tarkottaisi kipua  ja oireita.

Olen sitä mieltä, että moniin pettymyksiin pystyy omilla ajatuksen suuntauksillaan ja valinnoillaan jossain määrin vaikuttamaan, mutta fyysisen sairauden ikävä fakta on se, ettei oireitaan pysty hallitsemaan mitenkään. Useimmissa vastoinkäymisissä sitä voi ainakin ajatella, että jossain vaiheessa sen TIETÄÄ helpottavan, mutta sairauden kanssa tulevaisuus on pelkkää suunnatonta epävarmuutta. Suurin haaste onkin, että miten estää fyysisen voinnin ja sen tuomien menetysten ja rajoitteiden myrkyttämästä mieltäkin. Luulen, että sairauden tuomaa elämän täyskäännöstä ei pysty mitenkään ymmärtämään kokematta sitä itse. Sen kertoo jo se, kuinka paljon saa kuulla että "Mieti hei niitä joilla asiat ovat pahemmin", tai "Mitä jos koittasit siedätystä". 

En ole luonteeltani sellainen, että jaksaisin "elää voinnin mukaan" ja levätä laakereillani, vaan nyt jo haaveilen paluusta vaatesuunnittelun pariin, niin tuhoon tuomittu ajatus kuin se lääkärin mielestä onkin. Omia unelmiaan vain on kovin vaikea  noin vain unohtaa, ja välillä sitä olisi valmis vaikka hulluuteen omien haaveidensa vuoksi. Olen huomannut, että oma onnellisuuteni on aika paljon sidoksissa omaan tekemiseen, ja niin kauan kun saan syventyä ja unohtua johonkin luovaan projektiin, elämä on hyvää. Koska Bristolissa elämä oli yhtä luovaa sekamelskaa, siellä mulla vallitsiksin ensi kertaa elämässä jonkinlainen aito peace of mind, tunne siitä, että tää on se juttu, jokainen askel tuntui olevan uusi mahdollisuus. Vaikka työmäärät ja deadlinet tuntuivat ajoittain mahdottomilta, nukuin aina yöni hyvin, vaikka Suomessa olen tottunut siihen että huonot yöunet ja jonkinalinen aiheeton stressi ovat normaali olotila.  


Viime aikoina mulla on pyörinyt jatkuvasti päässä Saara Aallon laulun sanat, jotka menevät suomennettuna kutakuinkin näin:

"Tämä on uusi alku,

ja minä vain toistan itselleni, 

että pahasta seuraa aina hyvää,

ja siksi jatkan odottamista.

Odottaen syytä,

tai jotakin ymmärrystä siitä,

miksi asioiden on aina muututtava,

niin kuin mikään hyvä ei ikinä kestäisi." 


Nuo sanat kiteyttävät niin hyvin mun fiilikset, tässä elämäntilanteessa missä on joutunut luopumaan tärkeistä asioista, ja sen selkeän suunnan mikä mulla elämäni varalle oli, tilalle tuli pelkkää kysymysmerkkiä. Juuri kun tuntui että tätä sairastamista, paikallaan oloa ja jonkin ihmeen odottamista joka kertoisi mulle taas mun elämäni uuden tarkoituksen, jotain kivaa tulikin eteen! Juuri kun luulin olevani totaallisessa umpikujassa, sain juuri sitä mitä kaikkein eniten tässä tilanteessa kaipasin, eli UUDEN LUOVAN PROJEKTIN!!
Enkä minkä tahansa projektin, vain oikein näkyvyyttä tuovan TYÖN kuvituksen parissa, josta maksetaan vielä palkkaakin. Olen todella innoissani, enkä malta odottaa sen paljastumista!
Valitettavasti asia on pidettävä salassa vielä pitkä tovi, mutta siitä kuullaan vielä!
Se on jotain aivan erilaista mitä olen tottunut tekemään, mutta nyt jos koskaan on hyvä aika ottaa uusi haaste vastaan, kun kerrankin löytyi työ jota pystyn tekemään kotoa käsin, omaa luovuttani käyttäen.

Lisäksi sain kuulla, että olen päässyt opiskelemaan Graafista suunnittelua ensi syksynä! En ole paikkaa vielä uskaltanut vahvistaa, mutta onpahan jotain uusia haasteita mahdollisesti sentään edessä. 
Nyt kun kevät alkaisi ihan aikuisten oikeasti tulla vielä tänne Suomeenkin, niin löytyisi ehkä taas se positiivisuus jostain tuolta mielen perukoilta.  





Onpas kivaa kun vaihteeksi on omaa tilaa ja työpöytä, jolle voi jättää kaikki levälleen, toisin kuin muiden nurkissa majaillessa. Tämä pitkä perjantai on mennyt yksikseen asunnon ja kuvitusprojektin parissa puuhaillessa, ja omasta rauhasta nautiskellessa. Oikeastaan tulee ihan Bristolin ajat mieleen, kun istun työpöytäni ääressä laulellen ja sata kuppia teetä juoden, kynät ja paperit sauhuten. Lisäksi tämän raivoisan tuulettamisen seurauksena täällä on aivan sairaalloisen kylmä, ja istuskelenkin täällä kolmet housut, kolme villapaitaa ja viltti päällä, aivan kuten Bristolissa. 
Päivä kerrallaan on vain katsottava, onko tähän Töölön söpöön yksiöön jääminen, vai tuleeko lähtö taas kerran. Kauhulla odotan, että montako kymmentä muuttoa saan käydä läpi, ennen kuin se täydellisen sisäilman koti löytyy. 
Niitä telttailukelejä odotellessa. 










Aurinkoisia pääsiäispyhiä kaikille!
Veera

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ajokammoa ja kirppislöytöjä

Viime aikaisista vastoinkäymisistä ja sairastelusta huolimatta sain viime viikolla yhden pitkäaikaisen tavoitteeni vihdoin suoritettua, eli ajokortin. (JES!!) 
Niin itsestäänselvä asia kuin se monelle onkin, jostain syystä minulle siihen(kin) oli latautunut aivan järjetön määrä paineita, ja vaikka ajotunteja on takana jo pitkä aika, inssiin asti panikoin itseni lähes sekopäiseksi asti. Nyt, kun oikeastaan ensimmäistä kertaa olen näinkin joutilaana ja ajatuksilleni alttiina, huomaan, että tuo tuttu virheiden tekemisen pelko joka heijastui erityisesti ajamiseeni, on kulkenut ehkä tiedostamattani mukanani vuosia, ja oikeastaan lähes kaikessa mitä teen. Palaan ehkä vähän samaan aiheeseen kuin postauksessani Englannin ja Suomen ilmapiirien eroista ja suorituspaineista.

No, ajamisessa on varmasti ihan terveellistäkin omata jonkin sortin varovaisuutta, mutta missä sitten menee terveen varovaisuuden ja itsensä ruoskimisen raja? Olen aina ollut taipuvainen kovaan itsekriittisyyteen, ja erityisesti tällaisen sairauden aiheuttaman kriisin keskellä, kun omassa elämässäni ei yhtäkkiä käytännössä ole mahdollista päteä minkäänlaisilla suorituksilla ja saavutuksilla, huomaan tämän jo tovin kadoksissa olleen piirteen taas korostuvan entisestään, eikä ainakaan mitenkään rakentavalla tavalla. Onko nämä suorituspaineet sitten yhteiskunnan tai kulttuurin aikaan saamia, vai pelkästään oman pään aiheuttamia, en tiedä. Vaikka olen aina koittanut toitottaa itselleni, ettei maailma vahdi tehtyjä tai tekemättömiä virheitäni tai suorituksiani, olen aina löytänyt itseni uudelleen ja uudelleen hakkaamasta päätäni seinään "paljastumisen" pelossa. Tanssitunteja ohjatessani tunsin monesti vain huijaavani oppilaitani uskomaan että olen pätevä tehtävään, eivätkä tyytyväiset ja innokkaat oppilaat tai se tosiasia että minut oltiin tehtävään palkattu, vakuuttaneet minua itseäni siitä, että olin hommaan sopiva. Vaikka rakastin sitä, huomasin aina miettiväni että jonain päivänä kamala totuus paljastuu oppilailleni. Olen aina rakastanut laulamista ja pianon soittoa, mutta pikkiriikkiset esiintymiset vain kymmenelle hengelle ovat päätyneet itkuisiin viimehetken peruuntumisiin, sillä koko maailmahan menisi sekaisin jos kävisi ilmi että ääneni tai sorminäppäryyteni pettäisikin.  
 Päästessäni yliopistoon opiskelemaan sitä alaa josta haaveilin, odotin pitkään että opettajilleni paljastuisi se tosiasia, että olin vain huijannut itseni kurssille sisään. Oli kyseessä siis työt, opinnot, harrastukset tai se ajaminen, löydän itseni ruoskimasta ja kyseenalaistamasta itseäni jatkuvasti. Olen ikäni pelännyt virheitä siinä määrin, etten ole aina antanut itselleni edes mahdollisuutta niiden oppimiseen tai korjaamiseen, ja on jotenkin ironista että juuri kun aloin antaa itselleni vähän armoa ja tilaa vain nauttia oppimisen prosessista suorittamisen sijaan, oli opinnot keskeytettävä terveydellisistä syistä. 
Ennen inssiä ei päässäni pyörinyt  mitään muuta kuin etten todellakaan osaa ajaa en sitten yhtään, ja olin aivan valmis jättämään koko leikin kesken siinä pelossa että aivan varmasti aiheutan jonkun megaluokan onnettomuuden ja päädyn rekan tuulilasiin ennen kuin pääsen edes ajamisen makuun. Inssi meni kuitenkin ykkösellä läpi ja ainut palaute oli että vähän vähemmän voisin panikoida.

Mietin, että mistä tuo piirre juontaa juurensa. Onko se luonteessa jo ihmisen syntyessä vai onko se hankittua. Auttaako se vai estääkö se pääsemästä parempiin suorituksiin. Jokin tekemäni virhe saattaa paisua päässäni sellaiin mittasuhteisiin, että tiedostan sen itsekin olevan naurettavaa, vaan sekään ei auta muuttamaan suhtautumistani itseäni kohtaan armollisemmaksi. Oman alan ja intohimon löydyttyä pystyin hellittämään ja tunsin löytäneeni jonkinlaisen tasapainon asian suhteen, kunnes terveyden pettäminen taas vei aivan uudenlaisten ajatusten äärelle.  

Sairastaessa sitä kohtaa ihan erilaisen riittämättömyyden tunteen, jota ei pääse pakoon kiireen, tekemisen ja suorittamisen sekaan. Sitä tuntee vain itsensä kertakaikkiaan hyödyttömäksi, ja ilon ja onnistumisen tunteet pitäisi löytää pienistä oireettomista hetkistä ja aktiviteeteista, joita pystyy sairauden sallimissa rajoissa tekemään. Se on valtava muutos entiseen ja vaatii hirveästi kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä jopa siinä määrin mitä minulta ei ainakaan tahdo löytyä, ja päädyn helposti potemaan huonommuutta sairastamisestani. Muun maailman pyöriminen normaaliin tahtiin tuntuu välillä turhauttavalta seurata, aivan kuin katsoisi elämää sivusta ikkunan läpi. Ehkä pysäyttävien vastoinkäymisten tarkoitus on opettaa, ettei elämän tarvitsisikaan olla sarja täydellisiä suorituksia, vaan löytämään ne pienet ja yksinkertaiset ilonaiheet elämästä. 
Ehkä kaikki tämä tehottomuus kääntyy vielä uudenlaiseksi tehokkuudeksi josta en vain vielä itse tiedä. 


Viime viikonloppuna rohkaisin itseni, ja lähdin autolla Lahteen muotoiluinstituutin kurssille, vaikka hirvikolarit vilisivätkin mielessä, hehheh. Parin päivän maisemanvaihdos, opiskelu ja sukulaisten kanssa vietetty aika teki hyvää, ja yksin ajaminen maanteitä pitkin osoittautuikin oikeastaan aika terapeuttiseksi kokemukseksi. Lauantai meni tosiaan koulussa, ja sunnuntaina ennen kuin lähdin ajelemaan Helsinkiä kohti, kävimme pikkuserkkuni kanssa kirppuilemassa Lahden Lanttilassa. 
Löysin aivan ihanan mustavalkoisen villakangastakin ja mokkanahkaiset kengät muutamalla eurolla. 

Matkan varrella pysähdyin sattumalta katsomaan, mitä paikka nimeltä Kotipiiri pitää sisällään, ja sieltä löytyi ihana maalaisidyllinen talo täynnä kotimaista designia ja lähiruokaa. Yksin ajamisen etu on ainakin se, että voi pysähtyä just sinne mikä näyttää kiinnostavalta, ja jäädä ihmettelemään vaikka jokaista vastaantulevaa outoa ja inspiroivaa asiaa, mihin kanssamatkustajien kärsivällisyys ei aina ihan riitä. 









Aurinkoista viikkoa!
Veera

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Mielen ja kehon terapiaa

Tänään oli varsinainen kehon ja mielen huoltopäivä, mikä tulikin kovasti tarpeeseen. Aamuisten tutkimusten jälkeen hilppasin kiropraktikko -veljelleni  käsiteltäväksi, ja siitä parantamaan (kahden kroonisesti sairaan) maailmaa puhtaan kasvisruoan ääreen Silvopleehen. Vertaistuen ja rehellisen avautumisen, sekä taivaallisen ruoan voimaa ei käy kiistäminen, ja pitkän lounaan jälkeen aurinko ainakin tuntui paistavan taivaalta aavistuksen kirkkaammin.

Sairastumisen myötä ruokavaliosta ja ravinnosta on tullut entistä merkityksellisempi osa elämääni, ja etenkin siitä lähtien kun luonnollinen vastustuskykyni todettiin tieteellisesti puutteelliseksi, en todellakaan halua omilla ruokailuvalinnoillani tarjota bakteereille, viruksille tai sienikasvustoille yhtään ylimääräistä tilaa kasvaa tai jyllätä elimistössäni. Tunnustan, että vielä pari vuotta sitten karsastin yleisesti kaikenlaista äärimmäisyyksiin menemistä missä tahansa asiassa, mutta kuten sanotaan, tieto lisää tuskaa, ja oman tiedon ja kiinnostuksen pikkuhiljaa lisääntyessä pienistä muutoksista on tullut radikaalimpia ja pysyvämpiä.


Pienin askelein olen ottanut ruokavaliooni vaikutteita pääsääntöisesti tulehdusta ehkäisevästä ruokavaliosta (anti-inflammatory diet), ja juurikin varmaan sen ansiosta että en ole edes yrittänyt tehdä mitään äkkikäännöstä nopean ratkaisun tovossa, luulen että tiukahkostakin dietistä on pikkuhiljaa tullut normaali osa elämää. 
Aluksi pyrin jättämään pahimmat tulehdusta elimistössä aiheuttavat tekijät pois, kuten viljan, valkoisen sokerin  sekä kaiken prosessoidun, kuten makkarat ja leikkeleet, sekä vähentämään punaista lihaa. Verensokerin korkean nousun on todettu vaikuttavan kehossa tulehdusta lisäävästi, ja viljatuotteiden poisjättämisellä on todistettu olevan yhteys monien allergioiden, kiputilojen ja suolistovaivojen helpottumiseen. Leivän, tuon suomalaisten luottotuotteen jättämisen ruokavaliosta kuvittelin vielä vuosi sitten olevan lähes mahdoton tehtävä, mutta kun sekin ihana tuote on monesti höystetty viljan lisäksi sokerilla ja lisäaineilla, on leivän hohto kummasti ajan myötä karissut. Leivän korvaa nykyään aivan täydellisesti esimerkiksi siemennäkkäri, mikä on hyvä keino saada hyvä annos hivenaineita, kuitua, proteiinia ja hyviä rasvoja, ilman viljan ja sokerin haittoja tai aineita jotka eivät ruokaan kuulu. 
Sokeria lisätään mielestäni aivan liikaa sinne, missä sitä ei todellakaan tarvittaisi, ja en enää voisi edes kuvitella koskevani esimerkiksi sokeroituihin jogurtteihin tai rahkoihin. Monia tuotteita onnistutaan ovelasti markkinoimaan terveystuotteina, vaikka todellisuus olisi kaikkea muuta. Pyrin hankkimaan kaikki raaka-aineet mahdollisimman puhtaina, luomuna ja lisäaineettomina, ja niitä joissa se ei ole mahdollista, mieluiten vältän. Lisäaineiden vaikutuksista esimerkiksi hormonitoimintaan on runsaasti tutkimuksia, ja ruoan kautta en todellakaan halua enää kemikaalikuormitustani lisätä. 


Silvopleesta tuli ehdottomasti heti yksi suosikkiravintoloistani Helsingissä. Seisovapöytä notkui puhdasta, gluteenitonta kasvisruokaa, jota sai lapata lautaselle mielin määrin, ja hinta määräytyi lautasen painon mukaan. Jälkkäriksi löytyi ihania terveellisiä raakaherkkuja ja immuuniteetä.


Olen aina rakastanut monia maitotuotteita, kuten juustoja, ja viimeistään maidon jättämisen ruokavaliosta kuvittelin olevan mahdotonta. Lehmänmaito varsinkin on kuitenkin prosessoitu siihen pisteeseen, että sen terveydelliset hyödyt on todettu olevan vähäisemmät kuin sen haitat, joten senkin olen ruokavaliostani viimeaikoina jättänyt. Lehmänmaito on yhdistetty moniin sairauksiin, erityisesti hitaisiin tulehduksiin ja liman eritykseen, ja tuotantovaiheessa lehmiin käytetyt kasvuhormonit ja antibiotitkaan eivät varsinaisesti houkuttele. Vuohenmaidosta tehtyä juustoa saatan välillä käyttää, sillä monet jotka eivät lehmänmaitotuotteita siedä, eivät saa vuohenmaidosta oireita. Tähän en ole tarpeeksi perehtynyt kertoakseni mihin se perustuu, mutta käsittääkseni se liittyy jotenkin siihen, että vuohen maito sulaa lehmän maitoa paremmin, ja siinä maidon terveydelliset hyödyt ovat säilyneet paremmin. Myös mantelimaito korvaa hyvin lehmän maidon.


Monet lääkärit eivät edelleenkään halua tunnustaa ruokavalion osuutta sairauksien hoidossa, lääkebisneksessä kun se raha liikkuu. Eilen kuitenkin lääkärinikin myönsi, että ei ole viljatuotteiden pois jättämisestä kuullut koskaan olevan ainakaan haittaa, päin vastoin, ja infektiolääkäri puhui nimenomaan maidottoman, sokerittoman ja viljattoman ruoan puolesta homesairauksien ja ME:n hoidossa. Pelkkä ruoka ei toki kaikkia sairauksia paranna, mutta moniin sairauksiin sillä on kuitenkin suuri vaikutus. Itselleni on tärkeää lähinnä se, että pidän itseni hereillä uuden tiedon suhteen, enkä sokeasti usko siihen, että se mikä 20 vuotta sitten todettiin hyväksi, olisi hyväksi vielä nykyisten tutkimusten valossa. Itse olen vielä todella alkutaipaleella näiden asioiden tutkimisessa, mutta uskon kuitenkin puhtaan, luonnollisen ja kasvispainotteisen ruokavalion voimaan. Ruoan lisäksi vastustuskykyä buustaamaan käytän muun muassa C-, D-, ja B12 -vitamiineja, sinkkiä, aloeveraa, laajakirjoista maitohappobakteeria, magnesiumia sekä inkivääri-kurkumakapseleita.


Toisinaan sallin itseni kuitenkin syödä ns mitä vain, mutta en edes viikoittain, kuten ennen. Ennen saatoin syödä joka viikonloppu irtokarkkipussin, mutta nykyään riittää hyvin esimerkiksi raakaherkut tai pieni pussi gluteenittomia lakuja lauantain kunniaksi. Ajan kanssa elimistö tottuu sokerista vieroittamiseen aika hyvin, eikä karkkiähkyä tee edes mieli. Alkoholia siedän huonosti, koska yksi sairauden piirteistäkin on se, että alkoholi pahentaa oireitani, mutta en halua kieltää itseltäni lasillista viiniä ruoan kanssa silloin tällöin, tai yhtä siideriä erityistilanteen kunniaksi, näitä kun on kuitenkin harvakseltaan. Jos pääpiirteet ovat kunnossa, ei pienet lipsumiset vaikka pari kertaa kuukaudessa maata kaada.
Toissapäivänä juhlistin esimerkiksi inssin läpäisyä sushin ja siiderin kera.


Jos jollain tulee ruokavalioon liittyviä hyviä vinkkeja mieleen, niin otan niitä ilolla vastaan!
Aurinkoista loppuviikkoa!
Veera