tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ajokammoa ja kirppislöytöjä

Viime aikaisista vastoinkäymisistä ja sairastelusta huolimatta sain viime viikolla yhden pitkäaikaisen tavoitteeni vihdoin suoritettua, eli ajokortin. (JES!!) 
Niin itsestäänselvä asia kuin se monelle onkin, jostain syystä minulle siihen(kin) oli latautunut aivan järjetön määrä paineita, ja vaikka ajotunteja on takana jo pitkä aika, inssiin asti panikoin itseni lähes sekopäiseksi asti. Nyt, kun oikeastaan ensimmäistä kertaa olen näinkin joutilaana ja ajatuksilleni alttiina, huomaan, että tuo tuttu virheiden tekemisen pelko joka heijastui erityisesti ajamiseeni, on kulkenut ehkä tiedostamattani mukanani vuosia, ja oikeastaan lähes kaikessa mitä teen. Palaan ehkä vähän samaan aiheeseen kuin postauksessani Englannin ja Suomen ilmapiirien eroista ja suorituspaineista.

No, ajamisessa on varmasti ihan terveellistäkin omata jonkin sortin varovaisuutta, mutta missä sitten menee terveen varovaisuuden ja itsensä ruoskimisen raja? Olen aina ollut taipuvainen kovaan itsekriittisyyteen, ja erityisesti tällaisen sairauden aiheuttaman kriisin keskellä, kun omassa elämässäni ei yhtäkkiä käytännössä ole mahdollista päteä minkäänlaisilla suorituksilla ja saavutuksilla, huomaan tämän jo tovin kadoksissa olleen piirteen taas korostuvan entisestään, eikä ainakaan mitenkään rakentavalla tavalla. Onko nämä suorituspaineet sitten yhteiskunnan tai kulttuurin aikaan saamia, vai pelkästään oman pään aiheuttamia, en tiedä. Vaikka olen aina koittanut toitottaa itselleni, ettei maailma vahdi tehtyjä tai tekemättömiä virheitäni tai suorituksiani, olen aina löytänyt itseni uudelleen ja uudelleen hakkaamasta päätäni seinään "paljastumisen" pelossa. Tanssitunteja ohjatessani tunsin monesti vain huijaavani oppilaitani uskomaan että olen pätevä tehtävään, eivätkä tyytyväiset ja innokkaat oppilaat tai se tosiasia että minut oltiin tehtävään palkattu, vakuuttaneet minua itseäni siitä, että olin hommaan sopiva. Vaikka rakastin sitä, huomasin aina miettiväni että jonain päivänä kamala totuus paljastuu oppilailleni. Olen aina rakastanut laulamista ja pianon soittoa, mutta pikkiriikkiset esiintymiset vain kymmenelle hengelle ovat päätyneet itkuisiin viimehetken peruuntumisiin, sillä koko maailmahan menisi sekaisin jos kävisi ilmi että ääneni tai sorminäppäryyteni pettäisikin.  
 Päästessäni yliopistoon opiskelemaan sitä alaa josta haaveilin, odotin pitkään että opettajilleni paljastuisi se tosiasia, että olin vain huijannut itseni kurssille sisään. Oli kyseessä siis työt, opinnot, harrastukset tai se ajaminen, löydän itseni ruoskimasta ja kyseenalaistamasta itseäni jatkuvasti. Olen ikäni pelännyt virheitä siinä määrin, etten ole aina antanut itselleni edes mahdollisuutta niiden oppimiseen tai korjaamiseen, ja on jotenkin ironista että juuri kun aloin antaa itselleni vähän armoa ja tilaa vain nauttia oppimisen prosessista suorittamisen sijaan, oli opinnot keskeytettävä terveydellisistä syistä. 
Ennen inssiä ei päässäni pyörinyt  mitään muuta kuin etten todellakaan osaa ajaa en sitten yhtään, ja olin aivan valmis jättämään koko leikin kesken siinä pelossa että aivan varmasti aiheutan jonkun megaluokan onnettomuuden ja päädyn rekan tuulilasiin ennen kuin pääsen edes ajamisen makuun. Inssi meni kuitenkin ykkösellä läpi ja ainut palaute oli että vähän vähemmän voisin panikoida.

Mietin, että mistä tuo piirre juontaa juurensa. Onko se luonteessa jo ihmisen syntyessä vai onko se hankittua. Auttaako se vai estääkö se pääsemästä parempiin suorituksiin. Jokin tekemäni virhe saattaa paisua päässäni sellaiin mittasuhteisiin, että tiedostan sen itsekin olevan naurettavaa, vaan sekään ei auta muuttamaan suhtautumistani itseäni kohtaan armollisemmaksi. Oman alan ja intohimon löydyttyä pystyin hellittämään ja tunsin löytäneeni jonkinlaisen tasapainon asian suhteen, kunnes terveyden pettäminen taas vei aivan uudenlaisten ajatusten äärelle.  

Sairastaessa sitä kohtaa ihan erilaisen riittämättömyyden tunteen, jota ei pääse pakoon kiireen, tekemisen ja suorittamisen sekaan. Sitä tuntee vain itsensä kertakaikkiaan hyödyttömäksi, ja ilon ja onnistumisen tunteet pitäisi löytää pienistä oireettomista hetkistä ja aktiviteeteista, joita pystyy sairauden sallimissa rajoissa tekemään. Se on valtava muutos entiseen ja vaatii hirveästi kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä jopa siinä määrin mitä minulta ei ainakaan tahdo löytyä, ja päädyn helposti potemaan huonommuutta sairastamisestani. Muun maailman pyöriminen normaaliin tahtiin tuntuu välillä turhauttavalta seurata, aivan kuin katsoisi elämää sivusta ikkunan läpi. Ehkä pysäyttävien vastoinkäymisten tarkoitus on opettaa, ettei elämän tarvitsisikaan olla sarja täydellisiä suorituksia, vaan löytämään ne pienet ja yksinkertaiset ilonaiheet elämästä. 
Ehkä kaikki tämä tehottomuus kääntyy vielä uudenlaiseksi tehokkuudeksi josta en vain vielä itse tiedä. 


Viime viikonloppuna rohkaisin itseni, ja lähdin autolla Lahteen muotoiluinstituutin kurssille, vaikka hirvikolarit vilisivätkin mielessä, hehheh. Parin päivän maisemanvaihdos, opiskelu ja sukulaisten kanssa vietetty aika teki hyvää, ja yksin ajaminen maanteitä pitkin osoittautuikin oikeastaan aika terapeuttiseksi kokemukseksi. Lauantai meni tosiaan koulussa, ja sunnuntaina ennen kuin lähdin ajelemaan Helsinkiä kohti, kävimme pikkuserkkuni kanssa kirppuilemassa Lahden Lanttilassa. 
Löysin aivan ihanan mustavalkoisen villakangastakin ja mokkanahkaiset kengät muutamalla eurolla. 

Matkan varrella pysähdyin sattumalta katsomaan, mitä paikka nimeltä Kotipiiri pitää sisällään, ja sieltä löytyi ihana maalaisidyllinen talo täynnä kotimaista designia ja lähiruokaa. Yksin ajamisen etu on ainakin se, että voi pysähtyä just sinne mikä näyttää kiinnostavalta, ja jäädä ihmettelemään vaikka jokaista vastaantulevaa outoa ja inspiroivaa asiaa, mihin kanssamatkustajien kärsivällisyys ei aina ihan riitä. 









Aurinkoista viikkoa!
Veera

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti