lauantai 2. huhtikuuta 2016

Kun ei vaan jaksa

Mitä sitten kun ei vaan jaksa.

Kun ei vaan jaksa sitä, että about neljän kuukauden painajaismaisen voinnin jälkeen saat noin kuukauden olla lähes terve (tai niin terve kuin omalla kohdalla on suinkin mahdollista), ja toivo paremmasta tulevaisuudesta ehtii taas kerran herätä. Sitten todellisuus taas tulee eteen, kropan joka kolkka tuntuu olevan hirveän tulehduksen vallassa ja vointi on takaisin siinä pahimmassa lähtöpisteessä. Kun sitä vaan toivoisi että voisi vaipua koomaan ettei tätä oloa tarttisi tuntea.
Kun ei vaan enää jaksa ihmisten piittaamattomuutta ja ymmärtämättömyyttä. Tai kuulla älyttömiä neuvoja tai ajatuksia sairauteen liittyen, ilman minkäälaista tajua tai kokemusta todellisuudesta. Kun ei jaksa kaikkea sitä pahaa mieltä.

Kun ei vaan jaksa sitä, että apua tähän ei saa mistään, vaikka on käännetty kivet ja kannot, että löytäisi ratkaisun sairastamiseen. Muutot muuttojen perään paremman sisäilman toivossa, ruokavaliot, lääkekuurit, ravintolisät, tutkimuktset, operaatiot, sairauslomat eivät auta, vaan sairastaminen vie aina takasin sinne pohjalle. Jossain vaiheessa jaksoin vielä harmitella sitä tuhansien eurojen kuluttamista sairausmenoihin, mutta sen rinnalla, mistä joudun luopumaan koko ajan, ei voi rahan arvossa mitata, nimittäin ihan tavallisesta elämästä. Ei vaan jaksa sitä, että koko elämä pyörii sairauden pillin mukaan.

Kun ei vaan enää jaksa katsoa sivusta kun kaikkien elämä jatkuu, menee eteenpäin ja kaikki näyttää olevan vain omasta tahdosta kiinni. Vaikka kuinka yritän uskotella itselleni, että tämä on se uusi alku (mitä en kyllä yhtään kaivannut kun kaikki oli just niinkun pitikin) ja kaikella on jokin tarkoitus, niin vähän katkerana ihmettelen että miten kenenkään elämän tarkoitus voi olla luopua kaikesta että voi maata niin kauhean kipeänä uudestaan ja uudestaan, ettei pysty edes miettimään sitä tarkoitusta, saati sitten tekemään mitään sen eteen. Yleensä vastoinkäymisten kohdatessa voi edes purkaa turhautumisensa mielekkääseen tekemiseen tai tulevaisuuden suunnitteluun, mutta kun olet liian kipeä olemaan sisällä, liian kipeä olemaan ulkona, liian kipeä liikkumaan tai liian kipeä uskaltaaksesi edes ajatella tulevaisuutta, niin mun usko siihen, että sellaiselle vastoinkäymiselle jolle ei tunnu tulevan loppua, ja joka vie sulta lähes keiken mikä on sulle iloa ja merkityksen tunnetta tuonut, on aika vaikea keksiä jotain tarkoitusta. 
Tuntuu, että vaikka kuinka yritän pitää itseni positiivisena, tarttua niihin tilaisuuksiin mihin suinkin mahdollista ja uskoa tulevaan, niin siinä vaiheessa kun tulee aina vaan pahasti takapakkia, on usko todella pahasti koetuksella.

Kun ei vaan jaksa tätä epävarmuutta kaikesta. Jos tietäisin, että vuoden tästä eteenpäin sairastan tähän tahtiin ja voin huonosti, kestäisin sen, jos joku voisi luvata, että sen jälkeen helpottaa. Mutta se, ettei ole mitään tietoa mihin suuntaan tämä on menossa ja mikä on se tekijä joka tuo tähän jonkin tolkun ja milloin, vie järjen. Vai tuleeko sitä tolkkua ylipäätään.
Kun ei vaan jaksa sitä, ettei voi olla tekemässä niitä asioita siellä missä haluaisi olla. Eikä jaksa kaikkea tätä rajallisuutta mikä tukahduttaa koko oman persoonan pikkuhiljaa.

Kun ei vaan jaksa näitä sängyn pohjalle pakottavia oireita ja sitä että voi vaan kroppa olla jatkuvasti näin sökönä. Ei jaksaisi olla oman kropan ja neljän seinän vanki, kun pää haluaisi olla luomassa jotain uutta jossain ihan muualla tai nauttimassa auringonpaisteesta lenkkipolulla.

Varmasti synkin kirjoitus blogihistoriani aikana. Onneksi tämäkin on vain päivä tai jakso muiden joukossa ja joku päivä jossain edessä päin tuo taas paremmat voinnit ja sen myötä myös paremmat fiilikset mukanaan.
Mun ajatukset ja empatiat just nyt (oman surkean olotilan lisäksi...) on kaikissa, mistä tahansa kehon tai mielen sairauksista kärsivissä ihmisissä, ja niissä tutuissa ja tuntemattomammissa ihmisissä joilta olen itse saanut apua ja ymmärrystä tämän kaiken keskellä. Miljoona sydäntä kaikille teille. Pitää vaan jaksaa rämpiä pa**an yli vaikka sitä P:tä olisi kohtuuttoman paljon.
Koitetaan vaan jaksaa vaikkei jaksaisikaan.


2 kommenttia :

  1. Moi Veera! Päätin kommentoida tähän uusimpaan postaukseesi, vaikka olen kyllä lukenut kaikki aikaisemmatkin. Tykkään tyylistäsi ja ajatusmaailmastasi. Olen myös visuaalinen ihminen ja painin tällä hetkellä vähän samansuuntaisten ongelmien kanssa, tosin kevyemmässä mittakaavassa ja siksi kai eksyin tänne blogiinkin. Täällä yhdistyy juuri nyt mulle ajankohtaiset asiat! Olen viimeaikoina myös ajatellut kaikkia sairauksien ja sisäilmaongelmien/hajujen kanssa painivia ja se on kyllä aikamoinen suo, kun siihen joutuu. En voi muuta kun lähettää miljoona auringonsädettä pahoihin päiviin. Sulta selvästi löytyy taistelutahtoa ja uskon/toivon että sä tulet pärjäämään tavalla tai toisella. Tuntuu että voisin kirjoittaa romaanin, mutta jätän jotain sanottavaa myöhemmäksikin. Jään seurailemaan tänne ruudun toiselle puolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Emmi-Riika! Kiva kun kirjotit ja ihanaa jos blogistani on ollut sulle iloa tai apua! :)
      Joo suo tämä nimenomaan on, ja tosi surullinen olen kaikkien puolesta jotka tähän suohon joutuvat rämpimään. :( Toivottavasti siellä vointi on vähän parempi.
      Kiitos kauniista sanoistasi, jaksamista ja positiivisia ajatuksia sulle! Pitää uskoa siihen että ei näitä vastoinkäymisiä olisia meille annettu jos ei me niistä jollain tavalla selvittäisi! Saa tänne romaanejakin toki kirjottaa, tai jos on jotain erityisiä toiveita postausaiheiden suhteen, mistä haluaisi lukea, niin tänne vaan! :)

      Poista