lauantai 30. huhtikuuta 2016

Vuoristorataa

Tähän väliin sopinee hyvin pieni avautuminen. Ihan näin vapun kunniaksi. 

Oikeastaan en mitenkään tahdo muistaa että vappuviikonloppu on edessä. Joku siitäkin vain koko ajan muistuttaa, mutta sitä mukaan unohdan sen kuitenkin. Aikaisempina vuosina olisi varmaan jo peruukit ja maskit hankittu, muttei tänä vuonna. Vaikka ihmisiä on toisaalta kiva nähdä, niin on juhlapäivät myös aina niitä päiviä, jolloin muistaa paremmin kuin hyvin, ettei oma elämä ole enää samanlaista kuin muiden. Ei sillä, että SITÄ olisi ollut mahdollisuutta unohtaakaan...

Elämä on yhtä hullua vuoristorataa. Monesti olen todella onnellinen ja kiitollinen niistä päivistä, kun pystyn elämään ihan normaalisti. Ajoittain alan itsekin uskottelemaan itselleni, että koko sairaus on ollutta ja mennyttä. Kunnes tulee taas eilisen kaltaiset päivät. Kun heti aamusta tietää, että päivästä tulee painajainen. Kun mikään osa kropasta ei jaksa toimia, ja päänsärkyyn ei buranat auta. Raajat tuntuu painavan vähintään tonnin. Vaatteet saa päälle aikaisintaan viiden tunnin päästä siitä, kun on saanut itsensä jotenkin ylös sängystä. Jo sekin saa pulssin kohoamaan niin, että pumppu tuntuu tulevan rinnasta läpi. Jotenkin sitä vain pakottaa itsensä tekemään ne pakolliset asiat, raahautumaan taidekurssille, vaikka pää on sumussa. Vaikka järki sanoo että pitäisi maata liikkumatta. Ja niin olisi pitänytkin. Illalla ei jalat toimi. Ei kädet toimi. Hampaiden harjaaminen omalla oikealla kädellä ei onnistu, eikä myöskään puhelimen käyttäminen. Jalat ovat niin heikot ettei jaksa kuin maata, mutta makaaminenkin on hankalaa, kun tuntuu että sänky ja lakanat olisivat kuumia helloja, jotka polttaa selän ja jalat rikki. Hirveä hermosärky jomottaa käsivarressa ja välillä pomppaa jalkaan, vaihtaa kyllä paikkaa muttei lähde pois. Kroppa on ihan hiestä märkä, ja tekisi mieli repiä raajat irti. 
Jomotus, särky ja lihasten nykiminen ei anna unen tulla. Haluaisi vain paeta helvetillistä olotilaa johonkin tekemiseen, mutta se on mahdotonta jos raajat ei jaksa toimia. Pelottaa ja ahdistaa, jos nyt jäänkin tähän kuntoon. Äkkiä viestiä toiselle sairastuneelle, joka tietää että kyllä se taas helpottaa, niin kuin helpottikin seuraavana päivänä.

Tänään pystyy taas edes kirjoittamaan ja piirtämäänkin, mutta edelleen raajat tuntuvat tonnin painoisilta, ja oikea käsi tahtoo puutua väsymyksestä koko ajan. Toipuminen vie taas pari päivää. Ei tämä ole sama kroppa jolla on tanssittu tuntikausia, miten muka voi olla. 

Monesti olen kirjoittanut kyllä siitä, kuinka on helpompi selvitä sairauden ja pettymysten kanssa, kun on esimerkiksi kuvitushommat, suunnittelujutut ja kirjoittaminen, tai ylipäätään joitain tapoja mihin purkaa tätä kaikkea. Jotain missä päästä flow-tilaan ja unohtaa koko sairaus. Mutta silloin, kun kroppa estää senkin, on hankala pitää psyykettäkään kasassa. Miten kukaan jaksaa tai haluaa olla vapaaehtoisesti tekemättä mitään, kun itsestä tuntuu pakon edessäkin että tulee hulluksi. Avaan telkkarin, mistä tulee Temptation Island Suomi. Hyh mitä ällöttävä, moraalitonta pa**aa. Niiden ihmisten pahasta olosta tulee vain entistä pahempi olo, ja äkkiä on vaihdettava kanavaa. Jään ahdistuneena miettimään, että toivottavasti ne tyypit siellä ei ainakaan ole erityisherkkiä...

Väkisin yritän silloinkin tehdä jotain, piirtää vaikka kynä ei pysyisi kädessä, millä tietysti aiheutan vain hallaa itselleni. Sitä miettii, kuinka jaksaa olla olemassa silloin kun kroppa käskee vain maata paikallaan, silloin kun mieli ja keho ei ole yhtään synkassa keskenään. Kuinka noina hetkinä estää ajatuksia harhailemasta sinne paniikin puolelle, että tässäkö se mun elämä nyt oli. Kuinka henkisesti tottua tähän vuoristorataan. Vaikka lääkärin selitys teki kaikesta järjellisesti loogista, on siihen tottuminen käytännössä oma juttunsa. Jos elimistö käyttää kaikki resurssinsa pelkkään selviytymiseen, on fyysinen romahtaminen aina edessä, kunnes on kärsivällisyyttä antaa sen taas palautua.


Eilen juuri pohdittiin teekupposten ja raakakakkujen ääressä sitä, kuinka ajatusmaailma on nyt jo muuttunut sairastumisen myötä. Ennen sitä pelkäsi jokaista virhettä, jokaista väärää liikettä, tai mitä muut ihmiset ajattelivat. Jos jotain teki, se piti tehdä täydellisesti tai ei ollenkaan. Ennemmin hylkäsi mahdollisuudet ja sanoi asioille ei, kun otti sen riskin ettei suoriutuisikaan siitä täydellisesti. Hirvittävät suorituspaineet kaikesta. Sitä on ajatellut, että kyllä ne muut pystyy ja osaa kaiken paremmin, sen sijaan että olisi antanut hyvillä mielin itsensä olla keskellä oppimisprosessia. Näin jälkikäteen sitä miettii, että mikä järki siinäkin on ollut. Muistan lukuisat työkeikat, tanssiopetukset, lauluesiintymiset, yliopiston presentaatiot, joissa olen saanut itseni paniikkikohtauksen partaalle miettimällä, että jossain vaiheessa kaikille paljastuu, etten olekaan niin hyvä kuin he ovat erehtyneet luulemaan. Ihan kuin ketään oikeasti kiinnostaisi, kuinka surkeasti tai loistavasti suoriudun jostain. Kadehdin kyllä joskus poikaystäväni täysin päinvastaista ajatusmaailmaa siitä, kuinka asiat kyllä onnistuu kun niihin vain ryhtyyy. Kuinka kaikki on mahdollista, jos emme itse seiso itsemme tiellä. Siis silloin kun on terveen ihmisen mahdollisuudet.

Nyt, kun asioita voi tehdä vain tiettyjen rajojen sisällä, en viitsi tuhlata aikaani murehtimalla, suoriudunko täydellisesti, tai mitä muut ajattelevat. Toivon, että olisin oivaltanut tämän joskus paljon aikaisemmin. Niihin harvoihin tilaisuuksiin, joihin suinkin pystyn nyt tarttumaan, aion tarttua miettimättä, että joku muu tekisi senkin paremmin. Ne visiot, joita salaa olen haaveillut toteuttavani, aion viedä eteenpäin hokematta itselleni, että eihän minulla ole tarvittavaa koulutusta. Jos mieleni tekee laulaa seinät paukkuen, teen sen enkä murehdi sitä että naapurit saattavat kuulla myös ne epätäydelliset äänet. Jos haluan kirjoittaa kirjan, otan tietokoneen käteen sen sijaan, että hokisin itselleni että kirjailijat ovat älykkäämpiä ja paremmin koulutettuja kuin minä.
Jokainen meistä on omassa vaiheessaan siinä, mitä on tekemässä, ja on ajan hukkaa märehtiä ajatuksessa, että jossain on joku joka tekee kaikki asiat paremmin. Tottakai on, sehän on selvää. Pitäisi osata nauttia oppimisesta, eikä odottaa itseltään pelkkiä täydellisiä suorituksia ja luovuttaa jos täydellisyyttä ei ole luvassa.  
Ehkä tämä on yksi niistä asioista joita sairastumisen on ollut tarkoitus opettaa. 


Vielä kun oppisi, miten olla tulematta hulluksi silloin kun on pakko olla vain paikallaan reistailevan kroppansa kanssa.
Nyt mä lähden tutustumaan mun uuteen jumppapalloon, jonka lääkäri määräsi, ja jonka myrkyllinen kemikaalilöyhkä haisee valitettavasti koko asunnossa. Huoh...
Vappupallonsa kullakin.

-Veera.

7 kommenttia :

  1. Hyvin kuvaat tätä väsymystä. Mulla jää hampaiden pesut ja suihkut joskus väliin kun ei vain jaksa, jännittää mennä ensi kuussa hammaslääkärille kun ei tiedä mitä sieltä löytyy! Saitko Pololta LDN-lääkettä? Mä sain sitä puolitoista vuotta sitten ja alun pahan oireilun jälkeen se alkoi toimia noin puoli vuotta aloituksesta, jaksoin paremmin ja palauduin rasituksesta nopeammin, eli mulla se auttoi aika kivasti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Joo se on kauhean epätodellista, kun ei pysty huonoina hetkinä suoriutua edes itsestäänselvistä jutuista. :( Sain nyt LDN:nää myöskin, toivotaan että siitä olisi apua. Kiva kuulla, että itse olet siitä saanut helpotusta vointiisi. Kaikkea hyvää sinne!
      . :)

      Poista
  2. Voi kun kurja että voit taas niin huonosti :( Tuli mieleen, että aiheuttaako se "vappupallo" tuota, jos kerran haisee asunnossa? Kannattaisiko se laittaa parvekkeelle asumaan, tuulettuisikin siellä nopeammin?

    Arvasin että Polo oli kyseessä :) Tuosta LDN:stä olen kuullut monen saaneen hyvää apua. Toivottavasti sinäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo no tämä on juurikin ylä- ja alamäkeä, ikinä tiedä mikä on vointi seuraavassa hetkessä. :( En sitten tiedä miten nuo jumppapallon kemikaalit vaikuttavat, mulla ei harmi vaan ole parveketta.
      Polo on kyllä omaa luokkaansa, toivotaan että hänen ohjeista ja lääkkeistä olisi apua. :)

      Poista
  3. Jotenkin niin tuttuja ajatuksia! Inspiroiduin. Saanko jakaa tämän postauksen Facebookissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Emmi-Riikka! Kiva että inspiroiduit. Saa ilman muuta jakaa, kiva vain :)

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista