tiistai 19. huhtikuuta 2016

Koti vaihtoon

Tulipa taas kerran tämän homepakolaisen kantapään kautta opittua, että ei sitä kotia noin vain perusteta. 
Töölön yksiössä, johon kuukausi sitten muutin, menin niin sairaalloiseen kuntoon reilussa viikossa, että taas oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä evakosta seuraavaan evakkoon. Hengitystieinfektiot, huimaus, nivelkivut, hirveä pahoinvointi, sekava ja heikko olo, lihasten tahaton nykiminen, ihon kipuilu... Kaikki tuttuakin tutummat ongelmat palasivat taas kahta kauheampina. Ei auttanut muu kuin hyväksyä se tosiasia, että ihanassa yksiössä oli todella vakavia sisäilmaonglemia joista vuokraisännällä ei ollut harmainta aavistusta. 
Kun lähdin veljen asuntoon evakkoon, pahimmat oireet ja infketiot loppuivat suurinpiirtein nanosekunnissa, mutta toipuminen kunnolla kestää taas ties kuinka kauan. Ja tavarat, kuinka paljon niihin on ehtinyt tarttua haitallisia myrkkyjä, mitä pitäisi heittää pois ja mitä säästää. Ei puolikuntoisen resurssit tahdo riittää tähän rumbaan. 
Nyt en viitsi vaivautua purkamaan matkalaukkujani, pääasia että piirustustarvikkeet on purettu kasseista. 

Välillä iskee suunnaton epätoivo, enkä sitä viitsi edes kiistää. 
Vasta pikkuhiljaa tämän helvetin hankaluus alkaa valjeta itsellekin. Mitä enemmän altistun, sitä enemmän yliherkistyn. Viime viikkoina olen saanut listata kymmeniä julkisia tiloja, joihin ei ole enää menemistä. 
Tänään löysin ohikulkumatkalla Töölössä hiljattain avatun aivan ihanan kirppiskaupan, mutta jo sisään yrittäessäni tiesin, että se kukkien ja kierrätettyjen tavaroiden löyhkä koituu kohtalokseni, ja vaikka viivyin sisällä viisi minuuttia, lähti mukaani sieltä kirppislöytöjen sijaan aivan järjetön päänsärky ja sekava olotila. Tovi meni pohtiessa, että miten siinä olotilassa selviän vielä takaisin kotiin. Nykyään sitä miettii, että miten ihmeessä terveet ihmiset pystyvät noissa tiloissa olemaan, kuinka voi olla mahdollista että joku ei niistä saa oireita. Kuinka voi olla mahdollista, että vielä pari vuotta sitten pystyin itsekin noissa tiloissa viettämään aikaa. 
Se tuntuu aivan käsittämättömältä.


Olon kohennuttua taas jokseenkin siedettäväksi, otetiin pieni irtiotto ja lähdettiin siskon ja siskonlasten kanssa Ruotsin risteilylle. Sitäkin sai jännittää, ja syystä, kiitos hajusteilla läträäjien, laivan kokolattiamattojen ja ties minkä muun. Laivalla oikeastaan ulkokansi oli paikka jossa hengitin parhaiten, ja yllätys yllätys laivan sairaanhoitajakin tuli tutuksi. Sympaattinen hoitsu antoi meille allergiahytin kaupan päälle, ja niin meillä oli sitten kaksi hyttiä käytössämme. Tukholmaan menon sai tietysti myös unohtaa, kun makasin koko päivän kaksin kerroin hytin lattialla aivan jäätävissä kivuissa. Tuntui, kuin jokin olisi repinyt sisälmyksiä sydänlihasta myöten kahtia. 
MUUTEN risteily sujui oikein kivasti, ja tärkeintä oli tietysti viettää aikaa noiden tädille niin kovin rakkaiden, fiksujen, lahjakkaiden, hämmästyttävien ja valloittavien mussukoiden kanssa. Ja lapsia ei onneksi Tukholman visiitin väliin jääminen haitannut lainkaan, saivatpahan omia koko pallomeren laivan ollessa tyhjillään muista matkustajista. 
Kummipojan tanssiessa läpi promenaden kuin musikaalissa konsanaan ja minun seuratessa nauraen hervottomasti perässä, sai hetkeksi unohtaa oman elämän haasteet. Jos joku käy nauruterapiasta, niin nuo lapset.
Usein surettaa, ettei oma energia riitä siihen, mihin haluaisi.





Vaikka oireet suuren osan ajasta vie energiat, ja rajoittaa elämää melkein kaikilta osa-alueilta, olen niin kiitollinen siitä että voin edes piirtää ja suunnitella. En todella tiedä miten selviäisin päivästä toiseen ilman kyniä ja papereitani. En viihtyisi hetkeäkään toimettomana, ilman mitään projektia johon syventyä, ja päässä mulla raksuttaakin jatkuvasti jokin uusi visio joka odottaa toteuttamistaan. Jos sairastumisen ja yliopistoarjesta luopumisen pitäisi tarkoittaa sohvalla makaamista ja telkkarin tuijottamista, olisin luultavasti jo luovuttanut. Sairastuessa on vain pakko käyttää entistä enemmän luovuuttaan löytääkseen merkitystä ja sisältöä elämäänsä, kun monet ennen normaalit asiat eivät enää, ainakaan toistaiseksi kuulu elämään. 
Välillä visiot liittyvät kemikaalittomaan vaatemallistoon, välillä taas opettavan lastenkirjan kirjoittamiseen tai sisäilmasairaiden taidekerhon perustamiseen, aika sitten näyttää mitkä visiot on tarkoitettu toteutettaviksi ja mitkä ei. Myös musiikki ja laulu on saanut taas tilaa elämässä, mitä ei kiirearjen keskellä ole ollut.

Kuin sattuman oikusta, yksi kuvitustilaus johti toiseen, ja toinen kolmanteen, ja niin edelleen, ja nyt työn alla on oikeastaan koko ajan yksi, kaksi tai kolme tilaustyötä. Vahingossa, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta on sairastuminen mahdollistanut kuvitushommat, koska muuten tähän ei ikinä olisi tullut tarpeeksi aikaa. Luova työ tarvitsee nimittäin juurikin sitä aikaa kukkiakseen, ja koska tässä onnettomassa tilanteessa on vain pakko koittaa repiä niitä positiivisuuden siemeniä jostain, niin mietin että luultavasti mulla ei olisi ikinä ollut rohkeutta ryhtyä vapaaksi taiteilijaksi, jos ei se olisi tapahtunut näin pakon edessä, vahingossa. Niin paljon on elämästä nyt menetetty, että ehkä tämä vastoinkäyminen antaa jonkin vapauden ja uskalluksen lähteä kokeilemaan, mihin omat visiot kantaakaan. Koska tulevaisuudesta ei voi tietää mitään, on tehtävä se, mitä tässä ja nyt suinkin pystyy, ja pitää mieli avoimena tulevaisuuden suhteen.




Vaikka vielä suurin osa ajasta menee luopumisista toipumiseen ja suremiseen, niin mietin että tuleeko tuolta jossain vaiheessa vielä se päivä kun tajuan, että näin oli tarkoitettu, ja Bristol ehtikin antaa mulle jo sen minkä kuuluikin, lyhyemmässä ajassa kuin olin kuvitellut. Kaipaan Bristolissa niin monia asioita, että tuntuisi kyllä jotenkin väärältä, etten sinne enää palaisi. Bristolin avointa, suvaitsevaista, ja ennenkaikkea ystävällstä ilmapiiriä on kova ikävä etenkin silloin kun Helsingissä omat naapuritkaan ei vastaa tervehdykseen, ja silloin kun havahtuu asuvansa yksin eikä voikaan mennä huoneesta toiseen parantamaan maailmaa syvällisillä keskusteluilla kämppisten kanssa.
Luopuminen on aina vaikeaa. Pitää vain etsiä keinot päästä pahimman yli tavalla tai toisella.





Positiivista loppuviikkoa!
Veera

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti