perjantai 3. kesäkuuta 2016

Parikkalan parantolasta terveisiä!

Mistähän sitä aloittaisi.
Takana on muutto uuteen asuntoon (taas kerran), Haartmanin sairaalassa vietetty painajaismainen viikonloppu, ja viikon toipumisreissu maalla, Parikkalan ja Punkaharjun puhtaissa ilmoissa. 

Kaksi viikkoa sitten altistuin muuttohommissa  pommiksi osoittautuneelle Töölön asunnolleni ja siellä homehtuneille tavaroilleni. Ne tavarat mitä sieltä aluksi toin uuteen asuntooni, saivat koko uudenkin asunnon haisemaan homeelle ja ei mennyt kuin päivä, kun olin niin heikossa hapessa että luulin tosissaan kuolevani. Hirveä päänsärky, lihasnykimiset potenssiin sata, voimakas oksentaminen jolle ei vaan tullut loppua. Piti olla menossa ystävien kanssa syömään mutta ambulanssi hakikin sairaalaan tiputukseen kun en meiannut pysyä tajuissani. Kuume heitteli ja tulehdusarvot olivat koholla. Eri lääkäreillä oli eriävät mielipiteet siitä, milloin olisi okei päästää kotiin, ja koko viikonloppu oli yhtä pompottelua. Seuraavalla viikollakin kuumeilu ja vatsakivut jatkuivat, mutta ajattelin että nyt jos joskus on pakko päästä jonnekin hengittämään puhtaampaa ilmaa, onhan Itä-Suomessakin päivystyksiä (Imatran sellainen tulikin tutuksi...). Perhe hoiti homeiset tavarat uudesta asunnosta pois ja homepesuun, ja näköjään kantapään kautta pitää itse oppia, että homeelle altistuneella omaisuudellakaan ei ole enää juurikaan tulevaisuutta. Tämä sairaus on kyllä omiaan opettamaan päästämään irti materiasta. kun surutta on heitettävä tärkeinäkin pidettyjä tavaroita menemään. Tällaisena jatkuvana homepakolaisena ei viitsi vaivautua hankkimaan mitään uutta tilallekaan. Mitä vähemmän omistaa, sen helpompi on taas kohta pakata ja lähteä jonnekin mettään sisäilmaevakkoon.

No, reilu viikko sitten lähdettiin ajamaan vielä melkoisen heikossa hapessa maalle. Reissun alussa kärsin edelleen pahoinvoinnista, hengitystieongelmista, kuumeilusta ja vatsakivuista. Keuhko- ja poskiontelo-oireet ovat minulle jo niin arkipäivää, että en oikeastaan ole edes ajatellut että olisi koskaan mahdollista päästä päivittäisistä nenäkannuista, kortisoneista ja astmalääkkeistä eroon, ne ovat osa jokapäiväistä elämääni ollut jo niin pitkän aikaa. Siitä, että hengittäminen on vähän hankalaa, jossain kohti kroppaa on joku infektio päällä ja joka paikkaa kolottaa ja heikottaa, on tullut normaali tila.
Pari päivää mökillä olon jälkeen, kuumeilusta ja vatsaoireista toivuttuani, vointi koheni niin etten muistakaan koska olisin hengittänyt niin normaalisti ilman lääkkeitä ja kaiken maailman apuvälineitä. Pystyin jättämään pahoinvointi- ja kortisonilääkkeet pois, ja hirsimökissä järven rannalla heräsin aamulla normaaliin, virkeään ja toimintakykyiseen olotilaan, enkä siihen limakeuhko-päänsärky-koomaan mihin olen tottunut. Jopa jatkuva huimaus ja lihasoireet jossain määrin helpottivat, ja jaksoin pitkästä aikaa tehdä asioita ilman että kaikkea toimintaa seurasi vain hirveä romahdus. Infektiolääkärin ohjeissa oli siis perää, kun hän ainoaksi hoitokeinoksi pystyi suosittelemaan hirsimökkiä Välimerellä. Järkyttävien lääkemärien sijaan kaikkein tärkeintä tervehtymisen kannalta olisi varmaan vain puhdas, hengittävä koti puhtaan luonnon ympäröimänä ja täydellinen myrkkyjen ja kemikaalien eliminointi elämästä. Olen selvästi aliarvioinut ympäristön vaikutukset sairauteeni, ja luullut ettei oireista eroon pääseminen olisi anää millään keinoin mahdollista. Nyt tuli kuitenkin huomattua, että ympäristöyliherkkyyksillä on suurempi merkitys tässä koko oirekirjossa kuin tajusinkaan, ja lääkkeet mitä luultavimmin ovat turhia niin kauan kun elän jatkuvassa altistuksessa.

Oli ihana päästä edes hetkeksi eroon pahimmista oireista ja sairauden tuomista arjen hankaluuksista. Elää edes vajaa viikko terveyden ja oireettomuuden illuusiossa. Oli ihanaa viettää laatuaikaa ystävien seurassa auringossa lekotellen, suppaillen ja paljussa nautiskellen, mutta myös olla yksin ajatustensa kanssa, luonnon lähellä ilman sähköä, vesijohtovettä, tai mitään muutakaan ylimääräistä. Ensin olimme ystäväni kanssa Parikkalassa, minkä jälkeen minä vierailin heidän mökillä Punkaharjulla, ja palasin sitten taas sieltä yksin Parikkalaan. Kuin tilauksesta, pudotin puhelimenikin järveen, joten ei tarvinnut somessakaan roikkua seuraamassa Bristolin kavereiden iloista meininkiä yhden lukuvuoden taas tultua päätökseen. Keskityin ainoastaan siihen ihanaan lähes oireettomaan olotilaan, ja kuuntelemaan metsän, järven ja eläinten ääniä. Pelkkä puusaunan lämmitys oli ihan oma aktiviteettinsa tällaiselle kaupunkilaiselle. Kaksi kettuakin näin, ja voi sitä riemun määrää kun tällainen citytyttö näkee metsän eläimiä. Mieli olisi tehnyt mennä metsään kyttäämään kamera kädessä josko ne tulisi vielä kuvattavaksikin, mutta saunaprojekti odotti. Lisäksi tuli todistettua kahden joutsenen parisuhdekriisi, mutta loppu hyvin kaikki hyvin, kun draaman hakuinen joutsen palasi lopulta mökötysreissultaan kumppaninsa luo. 
Pari vuotta sitten olisin pelännyt kuollakseni yksin nukkumista keskellä pimeää metsää, mutta nyt suorastaan nautin siitä. Bristolissa asuessani taisin oppia itsestäni sen, että olen luonteeltani vähän erakko, ja tarvitsen totaallista yksinoloa ollakseni taas luova ja sosiaalinen. Omassa yksinäisyydessäni nautin takkatulen rätinästä, luonnon läheisyydestä ja puhtaan ruoan laitosta ulkoilmassa. 

Järven rannalla alkeellisissa oloissa mietin, miten elämän suunta ja ajatukset voivatkaan muuttua. Olen aina nähnyt itseni Lontoon kaltaisessa suurkaupungissa ja urasuunnitelmani muodin parissa. Olen pitänyt hienoa kotia, hienoja vaatteita ja muutenkin kaunista pintaa tärkeinä. Kauneutta arvostavana ihmisenä nämä piirteet eivät tietysti minusta ole mihinkään varmasti täysin katoamassa, mutta elämän prioriteetit kyllä ovat muuttuneet. En todellakaan ole ennen nähnyt itseäni karsimassa vaatekaappiani (kosmetiikasta ym tavarasta puhumattakaan) minimiin, ostoslistalla telttailutarvikkeet ja haaveena maalle muutto ja oma kasvimaa. Mutta nyt kun kroppa huutaa puhdasta ilmaa, niin ajatukset muuttuvat siinä mukana. Paljon tuli pohdittua, miten pelottavaan ja turhanpäiväiseen suuntaan maailma onkaan menossa. Jos ihmiset käyttötavaroineen, kosmetiikkoineen ja vaatteineen, rakennuksista ja ruoasta puhumattakaan, on ahdettu niin täyteen myrkkyjä ja kaikenlaista kemikaalip**kaa, että osan ihmisistä täytyy paeta metsän keskelle telttaan, niin joku on mennyt pieleen. Jos ihmiset ovat viimeisen sadan vuoden aikana tehnyt enemmän tuhoa maapallolle, kuin ikinä sitä ennen, niin olisikohan tämä jatkuva kehitys mennyt vähän väärään suuntaan. Tuskinpa sata vuotta sitten oli vielä sisäilmasairauksia tai sairauksia nimeltä monikemikaaliyliherkkyys ja sähköyliherkkyys, näiden aiheuttamista liitännäissairauksista puhumattakaan. 
Pikkulihjaa elämän prioriteetit muokkautuvat, ja terveydestä ja hyvästä olosta on tullut niin tärkeä asia, että mistä tahansa muusta olisi valmis luopumaan sitä tavoitellessa. Oli niin ylenpalttista luksusta herätä energisenä ja nukahtaa ilman järkyttäviä oireita, että kaikki muu elämässä kalpenee sen ihanuuden rinnalla. Alkaa näyttämään siltä, että pääkaupunkiseudun kerrostaloissa sitä terveyttä ei ainakaan ole luvassa, vaikka kuinka muuttaisi talosta toiseen. 

Toissapäivänä oli kuitenkin jatkotutkimuksien vuoksi palattava taas takaisin Helsinkiin, ja jo ensimmäisen yön jälkeen tutut oireet alkoivat yksi kerrallaan palata hengitystieongelmia, kovaa päänsärkyä, sydänoireita ja sumuista olotilaa myöten. Kuntoutuspolin lääkäri otti uudestaan esiin taustalla olevan borrelioosin mahdollisuuden, ja laittoi jälleen jatkotutkimuksiin. Eli taas on aktiviteettia luvassa, jeee...! (Huomaa sarkasmi)
Kyllä on mieli taas kerran vähän matala. kun "terveydestä" saa nauttia niin vähän kerrallaan. Muiden ihmisten kommentit, kuten "Jos et vaan miettisi oireita koko ajan, niin ei niitä tulisikaan", eivät varsinaisesti kohenna mielialaa. Niin... Olisihan se aivan sairaan ihanaa minulle itsellenikin, jos ajatuksen voimalla saisi terveyden takaisin. Muistutan itselleni, että ne ihmiset jotka tuollaisia kommentteja toisen sairaudesta laukovat päin naamaa, eivät selväst ole kokenut kroonista, elämään kokonaisvaltaisesti vaikuttavaa sairautta itsellään, eivätkä näin ollen sitä voi ymmärtää. Silti sitä voisi yrittää vähän miettiä, mitä suustaan päästää.

Haaveilen siitä, että jonain päivänä saan elää ja työskennellä jossain, missä voin olla erossa huonoista sisäilmoista, kemikaaleista, muiden aiheuttamasta tupakansavuista, homeista, myrkyistä, lisäaineista, tai ylipäätään kaikesta turhasta mikä on tehnyt elämisestä, sosialisoimisesta ja asumisesta ihan h**vetin haasteellista kuluneen vuoden ajan ja pakottanut luopumaan lähes kaikesta normaalista. Että jonain päivänä voisin elää tätä elämää niin, että sairastamiselta jäisi energiaa niille itselle tärkeille ja rakkaille luoville asioille, joita niin kovasti haluaisin tehdä ilman, että kaikki tyssää vaikeisiin oireisiin tai saastuneisiin tiloihin. Että jonain päivänä mun ei tarvitsisi jatkuvasti kuunnella keneltäkään vähätteleviä ja loukkavia kommentteja sairauteeni liittyen. Joku päivä tämä sairaus ei enää hallitse mun elämää, siihen on luotettava vaikka mikä olisi. Haaveilen puhtaammasta ja paremmasta maailmasta, missä parantuminen on lääketieteellisellä osaamisella ja oikeanlaisella ympäristöllä tehty paremmin mahdolliseksi, kuin mitä se on nyt. 
Vielä tämä selätetään, vaikka siellä Italian saarilla, missä ihmiset kuulemma elävät kaikki yli sata-vuotiaiksi. 



















Ei kommentteja :

Lähetä kommentti