maanantai 12. syyskuuta 2016

Kiitollisuutta ja kirppuilua Korsossa

Terveisiä Korsosta!
Ei enää oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa tälle mun evakosta evakkoon elämälle. Epäilykset oman asunnon (kolmas asunto puolen vuoden sisään) huonosta sisäilmasta sai vahvistusta sisäilmatutkimuksesta ja siitä, että lomalta paluun jälkeen hengitystieinfektiot pamahti salamana päälle, joten viikko on vierähtänyt milloin ystävän ja milloin äidin nurkissa majaillessa ja infektioista toipuessa. Voisinpa palata siihen aikaan, kun en tiennyt homeista ja VOC -päästöistä yhtään mitään. Nyt voin ihan rehellisesti yhtyä erään professorin sanomaan siitä, että Suomessa totisesti rakennetaan myrkkytaloja, ja hyvätkin talot pilataan viimeistään hutiloiden tehdyillä remonteilla ja tukkimalla ilmanvaihtokanavat.

No, eipähän käy elämä tylsäksi kun osoite vaihtuu yhtä tiuhaan kuin sukat. Kun tavarat on vähän joka mantereella ja kymmenessä eri osoitteessa, niin tulee vähän sellanen tunne että päässä asiat on just yhtä levällään. Kulunut viikko onkin demonstroinut tätä sisäilmasairaan elämää aika osuvasti. Ensin kuulen asiantuntijalta, että asunnossani on vikaa ja että olisi suositeltavaa lähteä muualle. Ehkä ongelmat korjataan ehkä ei. Poskiontelontulehdus on toista kuukautta päällä, ketuttaa niin vietävästi, ja tärkeimmät tavarat mukaan pakattuani tirautan muutaman epätoivon kyyneleen matkalla ystävien luokse. Ystävän luona päätetään kuitenkin alkaa positiivisiksi ja kiitollisiksi elämästä, ja ollaan aivan super varmoja siitä, että nämä sairastumiset vielä kääntyvät meidän voitoksi. Jee jee, marmatus saa nyt riittää. Nyt ei enää mietitä että MIKSI HITOSSA JUURI MINÄ SAIRASTUIN, vaan mietitäänkin että MITEN PALJON VAHVEMPIA IHMISIÄ TÄMÄ SAIRASTUMINEN MEISTÄ TEKEEKÄÄN, ja niin edelleen... Mitä hienoa ja mahtavaa tästä vielä kehkeytyykään. Ei muuta kun aurinkoisin mielin nukkumaan ja kohti positiivista ja kiitollista elämää, sairastumisesta huolimatta. Kunnes yön pikkutunneilla hereillä on taas kaksi kipuilevaa ihmisrauniota miettimässä sitä kuinka elämä onkaan epäreilua, heh. Mutta näinhän se menee. Kun oireet ovat sietämättömät ja jatkuu jatkumistaan, tai asumiskelpoista kotia ei löydy ja luopumisten lista on ihan liian pitkä, niin positiivisuus toden teolla on joskus hakusessa. Mutta sitten taas toisaalta sitä osaa iloita, innostua ja olla kiitollisia niistä hyvistä asioista ihan eri tavalla. Esimerkiksi kun tänään oli pitkästä aikaan energiaa juosta ja pelata siskonlasten kanssa ilman kipuja tai hengitystieoirieta, olin niin lapsellisen innoissani että roikuin jalkapallomaaleista pää alaspäin ja tein kärrynpyöriä pitkin jalkapallokenttää niin että siskonlasten ilmeet oli jonkin aikaa näkemisen arvoiset (puiston muista aikuisista puhumattakaan...)

Keskustelu kiitollisuudesta ja positiivisuudesta jäi päähän. Kun elämästä tulee enemmän taistelua kuin ennen, ja normaali arkikaan ei ole itsestäänselvyys, on helppo unohtua suremaan menetyksiä ja murehtimaan elämän hankaluutta. Mikä on tietysti luonnollista. Mutta voisiko näistä hankaluuksista selvitä helpommin, jos tietoisesti keskittäisi ajatukset kiitollisuuteen ja positiivisuuteen, vaikka mikä olisi. Silloinkin kun tekisi mieli keskittyä pelkäämään tulevaisuutta sairauden ja oireiden kanssa, suuntaisikin ajatukset niihin asioihin, mitä pystyy tekemään ja mistä pystyy nauttimaan sairaudesta huolimatta, ja olemaan kiitollinen niistä. Kun tekisi mieli itkeä mahdotonta asuntotilannetta, päättäisikin oikein tietoisesti miettiä sitä, kuinka onnekas sitä on, kun on niin ihania ja auttavaisia ihmisiä ympärillä että aina löytyy seuraa ja paikka minne mennä. Lapsenahan sitä aina halusi olla muiden luona yökyläilemässä muutenkin ja koti oli ihan yliarvostettu asia, hehe.

Yllättäen, kun tietoisesti aloin miettimään omaa ajattelutapaani ja suuntaamaan sitä positiiviseen suuntaan tajusin, että KAIKESTA hirveästä, vaikeasta, tylsästä ja surullisestakin voi löytyä jotain positiivista. 
Just nyt mä olen todella iloinen ja kiitollinen kymmenistä yhteydenotoista jotka tulivat MCS:sääni koskevan lehtiartikkelin seurauksena. Niin monet kiittivät siitä, että lehtijuttuni luettuaan he alkoivat uskoa omia oireitaan, vuosien sairastelun ja vähättelyn jälkeen. Sain kiitosta siitä, että toin tärkeää asiaa esille, ja toimin vertaistukena niille, jotka eivät vielä olleet vertaistuen piiriin ennen artikkelia löytäneet. Vaikka paskamyrskyäkin olen saanut lukea, niin se kiitos ja apu mikä artikkelista oli muille, merkitsee niin paljon enemmän. Viestit, missä kiiteltiin sydämin siitä että uskalsin rohkeasti kertoa kokemukseni, lämmittävät niin paljon mieltä. Syitä kiitollisuuteen on monia, ja tässä kaoottisessa elämän tilanteessa niihin keskittyminen on voimavara. 



Asiat, jotka tapahtuvat, muodostavat vain osan elämästämme. Se, miten niihin suhtaudumme, on ratkaiseva tekijä.



Perjantaina kävin kummipoikani kanssa Korsossa potkulautailemassa ja jätskillä. En tiedä miten niin voi edes käydä, mutta keskellä Korsoa oli kirppis, jonka ihan nopeasti ajattelin vain vilaista läpi ohikulkiessa. Missään nimessä en odottanut löytäväni ihan mielettömiä, aitoja vintage löytöjä muutamalla eurolla kappale keskeltä Korson asemaa, mutta näin kävi. Löysin muun muassa kuvissa näkyvän 60-luvun keltaisen mekon, nahkahameita ja ihan mielettömän, aitoa nahkaa ja suomalaista käsityötä olevan priimakuntoisen trenssin sekä kasari farkkuhameen. Jotenkin vähän liian hyvää ollakseen totta, mutta mukaan ne lähti äidin parvekkeelle tuulettumaan. 

Sunnuntaina kävimme Korson markkinoilla hamstraamassa vähän lähiruokaa, ja päätettiin seurata kylttiä joka vei Korson aseman puotiin. Kyseessä oli vanhasta puisesta asemarakennuksesta remontoitu idyllinen kodin ja puodin yhdistelmä, jälleen jotain mitä en Korson asemalta olisi osannut ollenkaan odottaa löytäväni. Juuri sen näköinen puoti, jonka itsekin olen ajatellut joskus perustavani, ja ajatukset mahdollisesta yhteistyöstä lähtivätkin jo käyntiin, joten saa nähdä. 
Korso on siis yllättänyt viikonlopun aikana positiivisesti. Siinäkin yksi kiitollisuuden aihe! :)


Tähän mun vaaleanpunaiseen olotilaan löytyi Korson markkinoilta ihan täydelliset sunnuntai-illan treffiasusteetkin! ;) Hih!

2 kommenttia :

  1. Oon itse myös sairastunut mcs:ään ja homesairauteen ja kyllä se on niin suuri isku ja muutos edelliseen verrattuna, että todellakin täytyy oppia nauttimaan pienistä asioista ja löytää tietynlainen voima ja positiivinen asenne itsestä. Ja hyväksyminen on myös tärkeää. Rajoitteita on ja niitä tulee olemaan, mutta kun hyväksyy sen, että tää elämä on nyt tällaista, niin on paljon helpompi olla, sen sijaan, että murehtis sitä, että aikasemmin kaikki oli paremmin.

    Sun blogi vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta :) tässä samojen asioiden parissa kun painii itsekkin niin arvatenkin kiinnostaa kuulla myös muiden kokemuksia :D

    Mulla on myös MCS/homesairaus-aiheinen blogi, tosin nyt se on tauolla. Se löytyy täältä www.kemikaalipaivakirja.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Katja! Harmi kuulla että sullakin on MCS, mutta kiva että oot löytänyt mun blogiin! Pitääpä käydä kurkkaamassa sunkin blogi. :) Ja kyllä, pakko yrittää hyväksyä elämä nyt erilaisena ja rajallisempana. Ei siitä mitään tule, että odottaisi koko ajan terveyttä, mikä ei välttämättä enää edes tule takaisin. Pitää tehdä asioita joita pystyy ja silloin kun pystyy, ja olla kiitollinen pienemmistä saavutuksista. Ehkä sairastumisen on ollut tarkoitus tuoda meidän elämään jotain, mitä me ei välttämättä vielä edes tiedetä! :)

      Poista