torstai 20. lokakuuta 2016

Ajatuksia

Marraskuun lähestyessä havahduin järkytyksekseni tänään siihen, että siitä, kun jouduin tekemään haikean päätöksen opintojen tauolle jättämisestä Bristolissa, tulee vuosi. VUOSI. Mihin tämä vuosi on oikein mennyt? Elämä on ollut pausella ja pää myllerryksessä, mikä on varmaan käynyt enemmän kuin selväksi. On pitänyt pysähtyä miettimään. 
Olen tottunut purkamaan kaiken luovuuden päästäni käytännön tekemiseen, oli se sitten tanssin, musiikin, tai vaatteiden valmistuksen muodossa. On ollut haastavaa VAIN OLLA, silloin kun se tekemisen tarve on sama kuin aina ennenkin, mutta fyysiset resurssit ovat olemattomat. Tekemisen flowhun ja innostumiseen jää helposti koukkuun. Nyt on pitänyt totutella vain olemaan, ja väkisinkin menemään terveys edellä, vaikka kuinka kyllästyttäisi. Kaikki varmasti tietää sen maailmanlopuntunteen, joka tulee jo kun on viikon flunssassa. Kun se olo potenssiin kymmenen jääkin yhtäkkiä päälle kuukausiks ja vuosiksi, niin on pitänyt todella miettiä, miten selvitä niin henkisesti kuin fyysisesti. Olen aina ollut impulsiivinen, tunne ja intuitio edellä elämässä menijä, ja sairauden kanssa se tahtoo koitua välillä kohtaloksi. 
Mitä pitäisi ajatella itsestään, jos ei pystykään tekemään mitään. Miten oppia olemaan vertailematta omia aikaansaannoksiaan (tai niiden puutteita) muihin, ja hyväksyä itsensä ja oma tilanne sellaisina kuin ne tässä hetkessä ovat. Sairaudesta johon ei voi itse vaikuttaa, on naurettavaa tuntea huonommuutta tai syyllisyyttä, mutta välillä senkin kanssa joutuu painimaan. Silloin on pakko muistuttaa itseään niistä asioista, joita on saavuttanut sairastumisesta huolimatta, ja joita tulen saavuttamaan KUN paranen. Koska minähän paranen. Tämä on vain väliaikaista, sitä tykkään hokea itselleni. 

On pitänyt miettiä, miten oma sairastuminen vaikuttaa ihmissuhteisiin. Sitä helposti lataa kaiken turhautumisen niiden kaikkein läheisimpien ihmisten niskaan, mikä on varmasti itsestäänselvää ja väistämätöntä. Mutta kuinka estää ihmissuhdetta jolla on ihan muu tarkoitus tässä elämässä, muuttumasta omaishoitaja-potilas suhteeksi. On helppo uhriutua, mutta enhän halua olla muille pelkkää paapomista ja hoivaa vaativa potilas, vaan edelleen se itsenäinen ja omia polkuja kulkeva aikuinen ihminen, vaikka elämä onkin muuttunut. Välillä sitä varmasti kaataa pahan olon läheisten niskaan liiaksikin, mutta pitäisi muistaa myös näyttää, kuinka kiitollinen on kaikesta päivittäisestä avusta, piristyksistä ja läsnäolosta, joiden ansiosta pysyy elämänhalussa kiinni.  
Vastapainoksi sitä helposti erkaantuu muista, oman elämän muuttuessa rajoitetummaksi. On vaikea paikka, kun yhtäkkiä menettää intohimonsa, normaalin arjen, ja ne elämässä balanssia tuovat peruspilarit kuten kodin, samaan aikaan kun muiden elämä jatkuu normaalisti. Valitettavasti sairauden huomioon ottaminen muiden toimesta ei ole myöskään itsestäänselää, mikä aiheuttaa usein toistuvien pettymysten jälkeen väistämätöntä erakoitumista. Sairastuneen on pakko laittaa oma terveys muiden edelle.
Joskus on myös niitä hetkiä, kun niistä asioista, joista itse jää sairauden takia paitsi, on vain yksinkertaisesti liian raskasta kuulla. Kun oma elämä rajoittuu lääkärireissuihin ja kaiken ylimääräisen varomiseen, näyttää siltä, kuin koko maailma ympärillä loisi uraa, toteuttaisi unelmiaan, harrastaisi ja matkustaisi maailman ääriin tai hankkisi huoletta uusia koteja, enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Pitäisi löytää tasapaino siinä, ettei olisi muille pelkästään sairautta poteva potilas, mutta tarpeen vaatiessa osata myös vaatia sairauden huomioon ottamista. 

On pitänyt tietoisesti miettiä elämä uusiksi ja hyväksyä erilainen elämä ja erilainen tulevaisuuden näkymä, kuin se jota oli suunnitellut. On pitänyt hyväksyä, että elämä ei todellakaan ole helppoa, ja edes yksinkertaisia asioita, kuten koti, ei voi pitää itsestäänselvyytenä. On pitänyt miettiä, mitkä ovat ne keinot, jotka auttavat selviytymään henkisesti silloin kun kehossa tuntuu sietämättömältä, tai kun luopumiset itselle tärkeimmistä asiosita tuntuu kohtuuttomilta. Yhtenä päivänä sitä haluaisi heittää hanskat tiskiin, eikä näe mitään muuta kuin kaikki menetykset joita sairastuminen on aiheuttanut. Toisena päivänä sitä taas ihan aidosti uskoo, että kaikella on tarkoituksensa ja uskoo parempaan tulevaisuuteen. Vastoinkäymiset voi katkeroittaa ja jumittaa paikalleen, mutta toisaalta taas tuoda esiin uusia entistäkin syvällisempiä ja aidompia puolia itsestä ja syventää omia arvoja. Kaikkein eniten haluaisin vain tehdä elämässä jotain jolla on aidosti merkitystäja iloa itselle tai muille. Kipeimpinä ja tylsimpinä hetkinä pitää suunnata katse tulevaisuuteen. Tuleeko se merkitys kemikaalittoman vaatemalliston, vai kenties vintage stailaamon, tai taideterapeutin opintojen muodossa, kuka tietää. Tärkeintä on, että kipeinä ja loputtomalta tuntuvina hetkinä on unelmia ja tavoitteita, joita kohti hitaasti edetä. 















4 kommenttia :

  1. Hei Veera,

    Kaverini linkkasi mulle sun blogin sen jälkeen mitä mulle tapahtui tänä syksynä. Olen 26-vuotias taideopiskelija, jolla meni elämä mullin mallin kemikaali- ja homealtistuksen jälkeen. Ajattelin kirjoittaa tänne mun kokemuksista, koska niissä kaikuivat omasi.

    Unelmani toteutui kun pääsin 2015 opiskelemaan maalaustaidetta Vilnan taideakatemiaan Liettuaan. Koulussa opetus oli todella mielenkiintoista, mutta ongelmia aiheutui jo pian tärpätin ja muiden maalausnesteiden käytöstä ilmastoimattomassa ateljee-tilassa. Yritin parhaani pitää ikkunoita auki, mutta kahdentoista oppilaan tärpättikäryissä se ei riittänyt. Koulupäivien jälkeen olin aivan päin helvettiä, mutta jatkoin taistelua. Joulun jälkeen olin jo kyllästynyt tärpättiin yms. huuruihin,ja hankin suodattimilla varustetun maskin, jota aluksi käytin laiskasti, mutta lopulta lähes aina maalatessani. Ensimmäisen vuoden lopussa tuntui silti kuin nenän limakalvot olisivat "palaneet" ja hengittäminen oli huomattavasti vaikeampaa.

    Kesä kului Suomessa terveenä. Hengitys oli palautunut suhteellisen normaaliksi. Ongelmat alkoivat, kun pari kuukautta sitten lähdin takaisin Liettuaan aloittamaan toisen vuoden opinnot. Suunnitelmana oli muuttaa kahden opiskelijatoverin kanssa kimppaan. He olivatkin löytäneet asunnon, mutta asunto oli ilmihomeessa. Parina yönä yritin nukkua siellä, mutta oli pakko juosta ulos kun sisäilma oli niin kostea ja homeen kyllästämä. Tästä kämpästä lähdin pian evakkoon kaverini taloon, jossa oireet poistuivat.

    Kirjoitin akatemiaan kirjeen, jossa selitin tilanteeni, ja pyysin saada huonetta koulun asuntolasta. Muutin innolla tavarani uuteen huoneeseen, iloisena siitä, että viimein saisin asunnon ja pääsisin aloittamaan opinnot, joiden alkuun oli enää muutamia päiviä.Tähän mennessä homeen kanssa sekoiluun oli mennyt jo yli kuukausi. Se huone, johon minut sijoitettiin, oli kuitenkin vaikeasti kosteusvaurioisessa siivessä asuntolaa.

    Huomasin huoneessani tunkkaisen ilman, jonka ajattelin lähtevän tuulettamalla. Lisäksi käytävällä leijui villi pesuaineen haju. Pidin kuitenkin kaikkea tätä pienenä häiriönä. Aloin elää normaalia elämää, läksin päivisin ulos piirtämään ja maalaamaan, mutta en öisin saanut nukuttua huonon ilman vuoksi. Aloin epäillä pahinta, ja löysinkin huoneeni nurkasta tapetin ja laastin lävistäneen mustan home-esiintymän. En kuitenkaan suostunut yhdistämään oireitani siihen, ennen kuin yhtenä päivänä minuun iski valtava kehonlaajuinen kutina, huimaus, ja pahoinvointi. Lisäksi silmiäni kirveli, ajatteleminen ja puhuminen oli vaikeaa. Minun oli pakko myöntää, että jokin oli pahasti vialla, ja hankkiuduttava pois asuntolasta. Ongelmana oli, että minua hävetti koko tilanne, enkä enää uskaltanut pyytää apua. Suomesta sain tukea puhelimitse, mutta olin niin hysteerinen etten pystynyt kertomaan rationaalisesti tilanteen vakavuudesta. Siispä jättäydyin aika pitkälti yksin, ja liian pitkään toivoin, että tilanne jotenkin ratkeaa.

    Ja nyt tähän päivään. Tilanne ei ratkennut. Lopulta tavarat kaatikselle ja lennot Suomeen. Aloin jo heti homealtistuksen jälkeen huomata, että esim. pyykinpesuaineiden tuoksut tuntuivat sairailta, ja nyt Suomessa noin kuukauden oltuani uskoisin että minulle on kehittynyt jonkinasteinen MCS. Oireilen mm. parfyymeistä, pakokaasusta, lähes kaikista hajusteista. Lääkäreiltä olen saanut diagnooseja mm. masennuksesta, tension neck:istä, mutta vielä en ole löytänyt ketään, joka osaisi selittää, mitä minulle on oikein tapahtunut. Alan pikkuhiljaa ymmärtää ja hyväksyä asian, että rakkaaseen Vilnaan ja sen akatemiaan ei ole palaamista, ja että elämäni saattaa olla muuttunut lopullisesti. Kuitenkin haluaisin tavata ammattilaisia, jotka osaisivat kertoa, mikä elimistössäni on mennyt pieleen. Lisäksi olisi hienoa kuulla lisää muiden kokemuksista, ja siitä, miten he elävät tässä myrkyllisessä maailmassa. Kiitos hienosta, positiivisesta blogistasi.

    J.L

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi.
      Onpa kurja kuulla :( Kyllä kuulostaa kovin tutulta tuo tarina. On ihan hirveää yrittää hyväksyä, että omalle intohimoalalle tai itselle mieluisaan luovaan ympäristöön ei olisi enää paluuta. Jos et vielä ole, niin kannattaa liittyä homealtistuneiden ja MCS potilaiden vertaistukiryhmiin. Sieltä saa kullanarvoisia vinkkejä, tietoa ja ymmärrystä tähän tilanteeseen.
      Toivottavasti meille löytyy uusi polku ajan kanssa, uskotaan siihen. :) Hirveästi tsemppiä ja voimia

      Poista
    2. Kiitos tsempistä. Hirveintä tässä on ajatella sitä koulua, ja niitä kaikkia ihmisiä, ja sitä vuorovaikutusta mikä taiteessa on niin tärkeätä. Juuri se luova, innostava ilmapiiri täynnä ammattilaisia, jotka opettaa ja kertoo asioista. Olen todella sosiaalinen ihminen, ja nyt olen opetellut tekemään asioita itsekseni. Valitettavasti itsekseen puuhailu ei tunnu riittävän, ja tunnen pudonneeni pois omasta maailmastani, omalta maaperältäni. Tuntuu siltä, että tarvitsen ympärilleni jonkin yhteisön, laajemman kokonaisuuden, mikä MCS:n kanssa on hyvin hankalaa.

      Kaverit & vanhemmat, vaikka ihania ovatkin, eivät tietenkään voi korvata sellaista sosiaalisuutta ja vuorovaikutusta, joka syntyy ympäristössä, joka keskittyy omiin intohimoihin. Sellaista ympäristöä, jossa töitäsi arvostellaan, saat palautetta, katsot mitä muut tekee jne, keskustellaan yhdessä, olet osa tätä maailmaa, osa jotain mitä teet. Kehityt joka päivä, tapaat ihmisiä. En pysty ymmärtämään, mitä on tapahtunut, enkä vieläkään oikein käsitä miksen voisi palata, kunnes muistan ne tärpätit, lakat ja muut maalausosastolla valtoimenaan virtaavat kemikaalit ja kauniin, mutta niin homeisen, Vilnan kaupungin. Tällä hetkellä pelkkä sporamatka Helsingissä on potentiaalisesti helvetillinen.

      Olen nyt sairauslomalla miettimässä tätä kaikkea, ja aina välillä tän hetkinen elämä tuntuu kovin kolholta ja yksinäiseltä. Haasteet on muuttuneet aivan toisenlaisiksi. Fyysinen ja psyykkinen terveys on tärkeintä, vaikka huvittaisi ottaa pensselit käteen ja alkaa maalaamaan. Kädet ja silmät toimii, eli piirtää pystyn. Siitä olen onnellinen. Ehkä tästä tilanteesta syntyy vielä jotain, mutta pakko vain odotella. Mikä täyttäisi tuon kammottavan sosiaalisen tyhjiön, joka on syntynyt keskelle mua, mun taidetta ja mun elämää..

      Ja sorry tästä jorinasta mitä jätän tänne sun blogiin, mut tuntuu silt et on pakko kirjoittaa! :D

      Poista
    3. Miten multa on jäänyt tämä kommentti huomaamatta, anteeksi myöhäinen vastaus :)

      Allekirjoitan ihan täysin. Kaipaan niin sitä yliopiston ilmapiiriä, yhteisöllisyyttä ja säpinää. Kotona etänä tekeminen ei ole saman lailla mielekästä. Tulee nimenoman sellainen fiilis että oma identiteetti on viety, kun kaikkea , mikä on ennen ollut elämäntapa, pitääkin yhtäkkiä rajoittaa.
      Pitää toivoa, että jos elimistö saa aikaa rauhoittua, niin herkistyminen jossain vaiheessa lieventyy
      Voimia! :) Ja kyllä tänne saa kirjoitella, luen mielelläni kommentteja, ja olen iloinen jos blogini toimii vertaistukena muille
      Veera

      Poista