sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Rakkautta on tukea toista, vaikka itsekin horjuu


Kirjoitin jokin aika sitten facebookissa, kun yhtenä iltapäivänä löysin järkytyksekseni naapurin herttaisen papan makaamasta rappukäytävän lattialla, liikuntakyvyttömänä ja pääsemättä ylös. Autoin silloin papan istumaan rapun seinää vasten, ja istuimme siinä sitten puolitoista tuntia odottamassa lisäapua. Juttelimme kaikenlaista siinä rapun lattialla istuskellessa, ja siitä alkoi meidän naapurusten välinen, kovin epäsuomalainen tuttavuus ja välittäminen. 
Tuolloin sovimme, että kävisin välillä papan vaimoa pyörätuolilla kävelyttämässä, ja näin teimmekin, molempien terveyden ja omien opiskelu- ja kuvitusaikataulujen salliessa. Kävimme ihastelemassa ruskaa ja Korson puutaloalueita, ja samalla sain kuulla kiinnostavia tarinoita vuosikymmenten ajalta.

Tänään aamupäivästä ovikello soi. Naapurin pappa oli siellä suklaakonvehtirasian kanssa. Hän halusi tuoda sen minulle isänpäivän kunniaksi, koska olen kuulemma heille taivaasta tullut enkeli. Hän olisi halunnut tuoda kukkia, mutta hajusteyliherkkyyksieni ja allergioideni vuoksi päätti että suklaa on kuitenkin turvallisempaa. Kyllä lämmitti kovasti mieltä se, miten he olivat panneet yliherkkyyteni korvan taa. Samalla hän kertoi, että hänen vaimonsa jota kävin kävelyttämässä, on joutunut sairaalaan ja on siellä kriittisessä kunnossa. Siispä päätimme äitini kanssa (jonka luona asun evakossa), että mennään kahvien ja kakkujen kera naapurin papan seuraksi. Tekemäni kortti papalle sai kyyneleet tämän silmiin. Siellä me katselimme vanhoja valokuvia, päivittelimme USA:n karmeaa presidentin valintaa ja sen mahdollisia seurauksia. Juttelimme taiteesta, muiden auttamisesta, ihmissuhteista, perheistä, elämästä ylipäätään. Lupasin, että huomenna vien autolla papan sairaalaan katsomaan vaimoaan. Meillä oli kiva päivä vaikka mieli täyttyi vähän surullisistakin ajatuksista.

Vaikka ilta meni elokuvissa komedian merkeissä, loppupäivän ajatukset ovat olleet naapuriessa. Ajatukset ovat olleet hallituksen leikkauksissa, lähimmäisten auttamisessa ja vanhusten laiminlyönnissä. Tuli surullinen olo siitä ajatuksesta, että liikuntakyvyttömät vanhat ihmiset ovat yksin oman onnensa nojassa kotonaan, vailla apua esimerkiksi kaatumistilanteissa, jotka voivat koitua kohtalokkaiksi. Oli surullista kuulla iloisen ja kiitollisen vanhuksen suusta, millaista vanhuksena oleminen on. 
Ruokapalvelun kautta päivittäin kotiin tuleva ruoka on syömäkelvotonta kuraa. Säännöllisillä unilääkkeillä koitetaan saada olo niin väsyneeksi, että kotona tulisi vain maattua paikallaan (välttääkseen jatkuvat tapaturmat ja apuhälytykset). Sairaalassa lääkäri ei ehdi nähdä omaa kuolemaansa toivovaa potilasta. Vanhusta ei sairaalassa ehditä edes pesettää silloin kun kuuluisi, vaan se pitää mennä omaisten sinne tekemään. Vaipoissa maataan siksi, ettei ehditä auttaa vanhuksia vessaan. 
Siinä vaiheessa kun toivoo vain omaa loppuaan, täytyy elämänlaadun ja tuskien olla aivan kohtuuttomat. Ovatko vanhukset todella oikea kohderyhmä hallituksen lisäleikkauksille?! Eikö ihmiset jotka ovat 80 vuotta täällä vaikuttaneet maailman kehityymiseen, tehneet töitä ja kasvattanut lapsia ja lapsenlapsia, todella ansaitse parempaa kuin tuskaa ja välinpitämättömyyttä vanhuusvuosinaan.

Tuntuu että en ole näiden vanhusten tai muidenkaan eteen tehnyt todellakaan tarpeeksi, mutta se vähäinenkin seura ja välittäminen, se että joku kuuntelee sydämellä, on heille ollut kultaakin kalliimpaa. Tajusin, että aina sen mitä tekee, ei tarvitse olla mitään tähtitieteellisen suurta, ollakseen kuitenkin merkityksellistä.
Meillä monikemikaaliyliherkilläkin on yleensä kokemusta välinpitämättömyyden ja syrjinnän saamisesta osaksemme. Hajusteita pidetään ihmisiä tärkeämpinä, tai kutsut jäävät saamatta koska tällainen "outo altisteista nipottava" ihminen "ei varmaan kuitenkaan pysty tekemään mitään tai käymään missään". Joidenkin ihmisten suhtautuminen epätavanomaisempiin sairauksiin on todella törkeä, ja siihen on vain pitänyt tottua. Onneksi on poikkeuksia, niitä ihmisiä jotka esimerkiksi järjestävät tälläisten "hankalien" yksilöiden vuoksi hajusteettomat juhlat, tai jättävät kukat ostamatta ettei vain vahingossakaan aiheuttaisi toiselle oireita. Tuollaiset pienet teot ovat juuri niitä, jotka tekevät ihmisistä kultaa ja muistamisen arvoisia. 
Nykymaailmassa ei kehdata pyytää apua tai ymmärrystä, eikä sitä ehditä antaa. 

Viime aikoina on tuntunut, että maailma on menossa vain kolkompaan ja kylmempään suuntaan. Miksi epätasa-arvo, syrjintä, ahneus ja välinpitämättömyys saavat tilaa tässä maailmassa? Haluammeko jäädä ihmisten mieliin rikkaina, kauniina ja liian kiireisinä välittämään, vai empaattisina, avarakatseisina ihmisinä, jotka ojensivat auttavan kätensä sinne missä sitä tarvittiin?

Kukaan meistä ei pysty yksin kitkemään sairauksia, epäinhimillisyyttä, ilmastonlämpenemistä, epätasa-arvoa, rasismia, tai muita vääryyksiä tästä maailmasta, mutta jokainen meistä voi yrittää hetkeksi astua heikommassa asemassa olevan kenkiin ja miettiä millaista olisi, jos esimerkiksi vanhuuden, työttömyyden, sairauden, seksuaalisen suuntautumisen tai kulttuurin takia tulisi syrjityksi, vähätellyksi ja laiminlyödyksi yhteiskunnassa. Jokainen meistä voisi miettiä, mikä olisi se pieni, omia resursseja ylittämätön teko yhteisen hyvän vuoksi.
Olen aina ihaillut niitä, jotka tekevät aktiivisesti hyväntekeväisyyttä ja löytävät keinot vaikuttaa asioihin, ja samalla miettinyt että minunkin pitäisi. Ehkä joskus tarvitaan oman terveyden ja elämän horjuminen, ennen kuin löytyy ne omat keinot tehdä hyväntekeväisyyttä.

Kuvitusten tekeminen hajuste- ja sisäilmakamppanjoihin on minulle yksi niistä, ja alla niistä muutama esimerkki.




Ei kommentteja :

Lähetä kommentti