Mallistoprojektin puoliväli häämöttää, jäiks! Hädin tuskin huomasin että opiskelukiireet jossain välissä loppuivat taas tältäkin vuodelta, ja samoin kuin malliston kanssa, myös opinnoissa ollaan jo puolivälissä.
Ensimmäisen oman ison malliston tekeminen tähän asti on ollut kyllä jo varsinainen koulu itselle, ja yritänkin suhtautua projektiin nimenomaan mahdollisuutena oppia. Jo tässä vaiheessa voin sanoa, että projektin aikana on tullut opittua paljon sellaista, mihin koulujen penkeillä ei ole voinut valmistautua mitenkään. Perinteisesti minulla ei ole ollut vaikeuksia saada mallistokonseptia suunniteltua deadlineen mennessä ja hiottua niitä viimeistä saumaa ja viivaa myöten, mutta nyt, kun oma mallisto pitäisi esitellä isossa tapahtumassa, paineet ovatkin ihan eri luokkaa, ja suunnitelmaa tekisi mieli muuttaa harva se päivä. Mitä jos kukaan ei pidä siitä mitä teen? Mitä jos ideani ovat tylsiä ja tavanomaisia? Mitä jos olen aivan totaalisen pihalla siitä mitä minulta odotetaan, vai kiinnostaako edes ketään. Koulun seinien sisällä on helppoa ja turvallista uskoa omiin ideoihinsa, mutta kun niiden seinien sisältä pitääkin yhtäkkiä hypätä suureen maailmaan yksin, ilman että käytössä on opettajien neuvot, ohjaukset ja tutoroinnit, sitä tuntee itsensä jotenkin yllättävän epävarmaksi. Mitä jos minä ja mun jutut eivät kelpaakaan?
Olen projektin aikana oppinut, että parempi suunnitelmallisuus olisi todellakin itselle toivottavaa. Tämä oma vähemmän suunnitelmallinen tapa toimia, tai paremminkin suunnitelmien jatkuva muuttuminen on jo johtanut siihen että kankaat ja rahat on loppunut huonossa vaiheessa kesken, tai olen todennut puolivälissä prosessia, että joku valitsemani kangas ei vain ollenkaan toimi kuten olin ajatellut. Kiireellä suunnitelmien muuttaminen taas harvoin johtaa välttämättä yhtään sen parempiin lopputuloksiin, ja minkäänlaiseen jahkailuun ei olisi aikaa. Nyt tiedän kirjaimellisesti mitä tarkoittaa "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty", koska olen toiminut aivan päin vastoin. Tuntuu että oma prosessi tuppaa olemaan melko impulsiivista ja epäjohdonmukaista hienoista aikatauluista ja strategioista huolimatta. Luulen että en ole uskaltanut suunnitella koko mallistoa etukäteen, koska pelkäsin kyllästyväni kaikkeen suunnittelemaani, niinpä mallisto on rakentunut ripotellen pala palalta sitä mukaan kun sitä on valmistettu, kun normaalisti olen suunnitellut huolella konseptin valmiiksi ennen siirtymistä tuotteiden valmistukseen. Tämä ehkä vain vahvistaa ajatustani siitä, että en halua suunnitella "nopeaa" muotia tulevaisuudessa. Haluan suunitella rakkaudella ideoituja ja ajattomia tuotteita sitä mukaan kun ideat tulevat mieleeni, enkä nopeasti väkisin pakottamalla.
Opiskeluajoista Englannissa olen tullut loppuen lopuksi suunnittelijana aika kauas. Jos silloin tavoitteena olikin tehdä mahdollisimman erikoista, monimutkaista ja näyttävää, niin nyt huomaan enemmän ratkovani vaatteillani melko arkipäiväisiä pulmia. Millaisia vaatteita ja asusteita toivoisin omasta kaapistani löytyvän, ja millaiset vaatteet haluaisin vetää tänään, vuoden päästä, tai kymmenen vuoden päästä päälle, ovat ne kysymykset joihin vaatteillani etsin ratkaisua. Mutta riittääkö "ihan kivat", vastuullisesti tuotetut käyttövaatteet erottumaan suunnittelijana, ja onko kaupallinen yhtä kuin tylsä? Niin, sitä en vielä tiedä.
Malliston tekeminen on ollut mielettömän innostavaa, ja parasta on ehdottomasti ollut yhteistyö aivan huikaisevan ihanien ihmisten kanssa. Joinain päivinä tuntuu, että kaikki on pelkkää kiireellä yksin puurtamista, kunnes yhtäkkiä huomaankin porukan tulevan talkoovoimin ojentamaan auttavat kätensä silloin, kun omat voimavarat ovat olleet vähissä, tai eteen on tullut asioita joita en itse osaakaan tehdä. Ne päivät jolloin olen hyppinyt innostuksesta projektiin littyen on yleensä niitä, kun olen päässyt tekemään töitä muiden kanssa tai jakamaan ajatuksia porukassa. Parasta ei ole ollut luonnosten tai esityskuvien piirtäminen yksin omassa kuplassa, vaan ne hetket kun tajuaa että tämä "mun oma" projekti ei ole suinkaan vain mun projekti, vaan kymmenien ihmisten yhteistyötä. Olen oppinut, että on ookoo pyytää apua, on ookoo sanoa että kaikki ei koko ajan vain suju helvetin hienosti.
Fiilikset ovat olleet kaiken kaikkiaan aikamoista vuoristorataa viime kuukaudet. Tuntuu ihan mahdottoman hienolta päästä tekemään sitä mistä nauttii, ja vatsan pohjassa on kutkuttavan innostunut olo kaikesta mitä pääsee tekemään ja kokemaan. Ajaus siitä, että oma ura alkaa vihdoin tuntumaan jokseenkin realistiselta, saa käymään hyvällä tavalla ylikierroksilla.
Ja sitten taas toisaalta, olen hetkittäin ollut stressaantuneempi kuin varmaan koskaan elämässäni, ja olen maannut aamuöinä hereillä, täysin lamaantuneena panikoiden, juuri silloin kun olen seuraavaksi päiväksi aikatauluttanut itselleni hirveän määrän hommia. Monena hetkenä on harmittanut, että rahallisten ja ajallisten resurssien ollessa niin rajalliset, luovalle prosessille tässä projektissa on jäänyt todella vähän sijaa. Mietin, että onko tämä realiteetti työelämässäkin, että kaikki aika menee ongelmien ratkaisemiseen sen sijaan, että ehtisin päivät pitkät inspiroitumaan terälehtien muodoista tai metsissä havaituista väipaleteista.
Ala, missä menestyminen riippuu hyvin pitkälti siitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat, voi olla todella raastavaa. Niin paljon kuin luovasta työstä ja tekemisesä nautinkin, olen aika-ajoin pohtinut, olenko liian herkkä kilpailuhenkiselle, kiireiselle ja hektiselle alalle, joka joskus myöskin tuntuu jokseenkin pinnalliselta.
Toisaalta taas, viime aikoina vastaan tulleet kohtaamiset ja sattumukset puhuu vahvasti sen puolesta, että asioita voi tehdä monella tavalla. Myös muoti voi olla hidasta, yhteisöllistävää, parantavaa ja ilahduttavaa, ja uskon vahvasti, että mun tehtävä on myös viedä sitä siihen suuntaan. <3
Ja matka jatkuu!
Kuvien asut, suunnittelu: Veera Konga
Kuvat: Henri Juvonen
Malli: Iida Suutarla
Opiskeluajoista Englannissa olen tullut loppuen lopuksi suunnittelijana aika kauas. Jos silloin tavoitteena olikin tehdä mahdollisimman erikoista, monimutkaista ja näyttävää, niin nyt huomaan enemmän ratkovani vaatteillani melko arkipäiväisiä pulmia. Millaisia vaatteita ja asusteita toivoisin omasta kaapistani löytyvän, ja millaiset vaatteet haluaisin vetää tänään, vuoden päästä, tai kymmenen vuoden päästä päälle, ovat ne kysymykset joihin vaatteillani etsin ratkaisua. Mutta riittääkö "ihan kivat", vastuullisesti tuotetut käyttövaatteet erottumaan suunnittelijana, ja onko kaupallinen yhtä kuin tylsä? Niin, sitä en vielä tiedä.
Malliston tekeminen on ollut mielettömän innostavaa, ja parasta on ehdottomasti ollut yhteistyö aivan huikaisevan ihanien ihmisten kanssa. Joinain päivinä tuntuu, että kaikki on pelkkää kiireellä yksin puurtamista, kunnes yhtäkkiä huomaankin porukan tulevan talkoovoimin ojentamaan auttavat kätensä silloin, kun omat voimavarat ovat olleet vähissä, tai eteen on tullut asioita joita en itse osaakaan tehdä. Ne päivät jolloin olen hyppinyt innostuksesta projektiin littyen on yleensä niitä, kun olen päässyt tekemään töitä muiden kanssa tai jakamaan ajatuksia porukassa. Parasta ei ole ollut luonnosten tai esityskuvien piirtäminen yksin omassa kuplassa, vaan ne hetket kun tajuaa että tämä "mun oma" projekti ei ole suinkaan vain mun projekti, vaan kymmenien ihmisten yhteistyötä. Olen oppinut, että on ookoo pyytää apua, on ookoo sanoa että kaikki ei koko ajan vain suju helvetin hienosti.
Fiilikset ovat olleet kaiken kaikkiaan aikamoista vuoristorataa viime kuukaudet. Tuntuu ihan mahdottoman hienolta päästä tekemään sitä mistä nauttii, ja vatsan pohjassa on kutkuttavan innostunut olo kaikesta mitä pääsee tekemään ja kokemaan. Ajaus siitä, että oma ura alkaa vihdoin tuntumaan jokseenkin realistiselta, saa käymään hyvällä tavalla ylikierroksilla.
Ja sitten taas toisaalta, olen hetkittäin ollut stressaantuneempi kuin varmaan koskaan elämässäni, ja olen maannut aamuöinä hereillä, täysin lamaantuneena panikoiden, juuri silloin kun olen seuraavaksi päiväksi aikatauluttanut itselleni hirveän määrän hommia. Monena hetkenä on harmittanut, että rahallisten ja ajallisten resurssien ollessa niin rajalliset, luovalle prosessille tässä projektissa on jäänyt todella vähän sijaa. Mietin, että onko tämä realiteetti työelämässäkin, että kaikki aika menee ongelmien ratkaisemiseen sen sijaan, että ehtisin päivät pitkät inspiroitumaan terälehtien muodoista tai metsissä havaituista väipaleteista.
Ala, missä menestyminen riippuu hyvin pitkälti siitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat, voi olla todella raastavaa. Niin paljon kuin luovasta työstä ja tekemisesä nautinkin, olen aika-ajoin pohtinut, olenko liian herkkä kilpailuhenkiselle, kiireiselle ja hektiselle alalle, joka joskus myöskin tuntuu jokseenkin pinnalliselta.
Toisaalta taas, viime aikoina vastaan tulleet kohtaamiset ja sattumukset puhuu vahvasti sen puolesta, että asioita voi tehdä monella tavalla. Myös muoti voi olla hidasta, yhteisöllistävää, parantavaa ja ilahduttavaa, ja uskon vahvasti, että mun tehtävä on myös viedä sitä siihen suuntaan. <3
Ja matka jatkuu!
Kuvien asut, suunnittelu: Veera Konga
Kuvat: Henri Juvonen
Malli: Iida Suutarla
