Esimakua mallistosta

Mallistoprojektin puoliväli häämöttää, jäiks! Hädin tuskin huomasin että opiskelukiireet jossain välissä loppuivat taas tältäkin vuodelta, ja samoin kuin malliston kanssa, myös opinnoissa ollaan jo puolivälissä.  

Ensimmäisen oman ison malliston tekeminen tähän asti on ollut kyllä jo varsinainen koulu itselle, ja yritänkin suhtautua projektiin nimenomaan mahdollisuutena oppia. Jo tässä vaiheessa voin sanoa, että projektin aikana on tullut opittua paljon sellaista, mihin koulujen penkeillä ei ole voinut valmistautua mitenkään. Perinteisesti minulla ei ole ollut vaikeuksia saada mallistokonseptia suunniteltua deadlineen mennessä ja hiottua niitä viimeistä saumaa ja viivaa myöten, mutta nyt, kun oma mallisto pitäisi esitellä isossa tapahtumassa, paineet ovatkin ihan eri luokkaa, ja suunnitelmaa tekisi mieli muuttaa harva se päivä. Mitä jos kukaan ei pidä siitä mitä teen? Mitä jos ideani ovat tylsiä ja tavanomaisia? Mitä jos olen aivan totaalisen pihalla siitä mitä minulta odotetaan, vai kiinnostaako edes ketään. Koulun seinien sisällä on helppoa ja turvallista uskoa omiin ideoihinsa, mutta kun niiden seinien sisältä pitääkin yhtäkkiä hypätä suureen maailmaan yksin, ilman että käytössä on opettajien neuvot, ohjaukset ja tutoroinnit, sitä tuntee itsensä jotenkin yllättävän epävarmaksi. Mitä jos minä ja mun jutut eivät kelpaakaan?

Olen projektin aikana oppinut, että parempi suunnitelmallisuus olisi todellakin itselle toivottavaa. Tämä oma vähemmän suunnitelmallinen tapa toimia, tai paremminkin suunnitelmien jatkuva muuttuminen on jo johtanut siihen että kankaat ja rahat on loppunut huonossa vaiheessa kesken, tai olen todennut puolivälissä prosessia, että joku valitsemani kangas ei vain ollenkaan toimi kuten olin ajatellut. Kiireellä suunnitelmien muuttaminen taas harvoin johtaa välttämättä yhtään sen parempiin lopputuloksiin, ja minkäänlaiseen jahkailuun ei olisi aikaa. Nyt tiedän kirjaimellisesti mitä tarkoittaa "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty", koska olen toiminut aivan päin vastoin. Tuntuu että oma prosessi tuppaa olemaan melko impulsiivista ja epäjohdonmukaista hienoista aikatauluista ja strategioista huolimatta. Luulen että en ole uskaltanut suunnitella koko mallistoa etukäteen, koska pelkäsin kyllästyväni kaikkeen suunnittelemaani, niinpä mallisto on rakentunut ripotellen pala palalta sitä mukaan kun sitä on valmistettu, kun normaalisti olen suunnitellut huolella konseptin valmiiksi ennen siirtymistä tuotteiden valmistukseen. Tämä ehkä vain vahvistaa ajatustani siitä, että en halua suunnitella "nopeaa" muotia tulevaisuudessa. Haluan suunitella rakkaudella ideoituja ja ajattomia tuotteita sitä mukaan kun ideat tulevat mieleeni, enkä nopeasti väkisin pakottamalla.

Opiskeluajoista Englannissa olen tullut loppuen lopuksi suunnittelijana aika kauas. Jos silloin tavoitteena olikin tehdä mahdollisimman erikoista, monimutkaista ja näyttävää, niin nyt huomaan enemmän ratkovani vaatteillani melko arkipäiväisiä pulmia. Millaisia vaatteita ja asusteita toivoisin omasta kaapistani löytyvän, ja millaiset vaatteet haluaisin vetää tänään, vuoden päästä, tai kymmenen vuoden päästä päälle, ovat ne kysymykset joihin vaatteillani etsin ratkaisua. Mutta riittääkö "ihan kivat", vastuullisesti tuotetut käyttövaatteet erottumaan suunnittelijana, ja onko kaupallinen yhtä kuin tylsä? Niin, sitä en vielä tiedä.

Malliston tekeminen on ollut mielettömän innostavaa, ja parasta on ehdottomasti ollut yhteistyö aivan huikaisevan ihanien ihmisten kanssa. Joinain päivinä tuntuu, että kaikki on pelkkää kiireellä yksin puurtamista, kunnes yhtäkkiä huomaankin porukan tulevan talkoovoimin ojentamaan auttavat kätensä silloin, kun omat voimavarat ovat olleet vähissä, tai eteen on tullut asioita joita en itse osaakaan tehdä. Ne päivät jolloin olen hyppinyt innostuksesta projektiin littyen on yleensä niitä, kun olen päässyt tekemään töitä muiden kanssa tai jakamaan ajatuksia porukassa. Parasta ei ole ollut luonnosten tai esityskuvien piirtäminen yksin omassa kuplassa, vaan ne hetket kun tajuaa että tämä "mun oma" projekti ei ole suinkaan vain mun projekti, vaan kymmenien ihmisten yhteistyötä. Olen oppinut, että on ookoo pyytää apua, on ookoo sanoa että kaikki ei koko ajan vain suju helvetin hienosti.

Fiilikset ovat olleet kaiken kaikkiaan aikamoista vuoristorataa viime kuukaudet. Tuntuu ihan mahdottoman hienolta päästä tekemään sitä mistä nauttii, ja vatsan pohjassa on kutkuttavan innostunut olo kaikesta mitä pääsee tekemään ja kokemaan. Ajaus siitä, että oma ura alkaa vihdoin tuntumaan jokseenkin realistiselta, saa käymään hyvällä tavalla ylikierroksilla.
Ja sitten taas toisaalta, olen hetkittäin ollut stressaantuneempi kuin varmaan koskaan elämässäni, ja olen maannut aamuöinä hereillä, täysin lamaantuneena panikoiden, juuri silloin kun olen seuraavaksi päiväksi aikatauluttanut itselleni hirveän määrän hommia. Monena hetkenä on harmittanut, että rahallisten ja ajallisten resurssien ollessa niin rajalliset, luovalle prosessille tässä projektissa on jäänyt todella vähän sijaa. Mietin, että onko tämä realiteetti työelämässäkin, että kaikki aika menee ongelmien ratkaisemiseen sen sijaan, että ehtisin päivät pitkät inspiroitumaan terälehtien muodoista tai metsissä havaituista väipaleteista.
Ala, missä menestyminen riippuu hyvin pitkälti siitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat, voi olla todella raastavaa. Niin paljon kuin luovasta työstä ja tekemisesä nautinkin, olen aika-ajoin pohtinut, olenko liian herkkä kilpailuhenkiselle, kiireiselle ja hektiselle alalle, joka joskus myöskin tuntuu jokseenkin pinnalliselta.

Toisaalta taas, viime aikoina vastaan tulleet kohtaamiset ja sattumukset puhuu vahvasti sen puolesta, että asioita voi tehdä monella tavalla. Myös muoti voi olla hidasta, yhteisöllistävää, parantavaa ja ilahduttavaa, ja uskon vahvasti, että mun tehtävä on myös viedä sitä siihen suuntaan. <3

Ja matka jatkuu!

Kuvien asut, suunnittelu: Veera Konga
Kuvat: Henri Juvonen
Malli: Iida Suutarla

Oma mallisto

Elämällä on joskus kyllä jänniä juttuja meidän varalle, ja näköjään joskus ne jännittävimmät asiat tulee eteen silloin kun niitä todellakin vähiten osaa odottaa. Tuntuu, että tää kulunut lukuvuosi on kaiken kaikkiaan ollut yksi outojen tapahtumien, mahdollisuuksien ja sattumien summa, niin hyvässä kuin pahassa. Yksi juttu on johtanut toiseen, mutta kun pari viikkoa sitten sain kutsun esitellä oma vastuullinen vaatemallisto Helsinki fashion week -tapahtumassa, en todellakaan tiennyt miten päin olisin. Kaikkein hassuinta tässä on se, että joskus tammikuussa (sydänsuruissani) päätin, että nyt alan toden teolla panostamaan opiskelu- ja työjuttuihin keskittyen täysillä vain niihin. Muistan että jonain hetkenä mulla vilahti mielessä myös oma mallisto, mutta ajattelin kuitenkin että sen aika on "joskus sitten", kun opiskelut on ohi, joskus sitten kun olen "valmis". En tajunnut että olisin NYT tässä tilanteessa, että mulla on pari kuukautta aikaa toteuttaa mallisto, joka oikeasti esitellään "maailmalle". Tuntui niin absurdilta saada kyseinen kutsu, että ensin luulin sitä huijaukseksi tai roskapostiksi. Ilman siskoani olisin luultavasti kieltäytynyt kutsusta, mutta onneksi sisko kannusti ottamaan asiasta tarkemmin selvää ennen kieltäytymistä. Lopulta, kun aikani yritin pyristellä tätä mahdollisuutta vastaan, asiat jotenkin vain loksahtivat paikalleen, ja nyt mallisto on kuin onkin työn alla. 

 Alkuvaiheet ovat alusta alkaen ollut juuri sitä luovaa prosessia pahimmillaan ja parhaimmillaan. Hetkittäin tuntuu että en osaa mitään, mulla ei ole hajuakaan mitä olen tekemässä ja omat ideat ei tunnu riittävän luovilta. Itkeä vollotan lattialla sitä miten musta ei ole tähän ja perun vielä koko homman. Hetkittäin mietin että onko mulla yhtään uniikkia ideaa mun päässä. Ja sitten seuraavassa hetkessä olenkin taas ihan intoa puhkuen ideoimassa ja tekemässä, ja tuntuu että kaikki tuntuu sujuvan kuin tanssi. Mutta sitähän tää taitaa aina olla, enemmän tai vähemmän. Mulla ei ole sinänsä mitään odotuksia näytöksestä. Yritän vain tehdä malliston joka kuvastaa mua, ja olla miettimättä mitä muut tekee, tai mitä muut ajattelee. Tavoitteeni on luoda vaatteita, jotka täyttävät vastuullisuuden periaatteet mahdollisimma hyvin, ja jotka pystyn näissä ajan ja budjetin rajoissa toteuttamaan. Ennen kaikkea aion ottaa kaiken tästä oppikoulusta irti, ja kävi miten kävi, kokemuksena tää tulee olemaan takuulla opettavainen. Onneksi mulla on ihan huima tukiverkosto ja apulaisjoukko taustalla, ja tänään muun muassa olin ratketa riemusta kun tajusin mitä huipputyyppejä mä oon saanut mun tiimiin. Ihmisiä jotka ovat valmiita uhraamaan niin paljon tähän silkasta auttamisen halusta. Oon niin kiitollinen teistä kaikista, ja toivottavasti pystyn myös korvaamaan kaiken jotenkin ennen pitkää. 

Eli kevät ja kesä menevät aika lailla tän projektin parissa. Heitin alkuvuodesta ilmoille kysymyksen, tein itselleni lupauksen, ja tässä vaiheessa elämä ratkaisi asiat näin. Pienestä pakokauhusta huolimatta olen todella innoissani tästä projektista, ja tuntuu etuoikeutetulta päästä tekemään näin iso suunnitteluprojekti opiskelujen puolivälissä. Nyt on vain heittäydyttävä, luotettava itseensä ja tehtävä se oma parhaansa. 

Kuvissa mulla itselläni on muuten päällä Muka vaa, mitäs muutakaan. Ja alhaalla olevat making of kuvat on omista tuotteista. 

Kiusaamisesta

"Jos ilmasto niin ahdistaa niin lopeta itsesi, planeetta pelastuuu ja työttömyys vähenee."

"Sinä vaikuta HULLULTA, SAIRAALA KAMALTA. Tekisit kierätysvaateita ei tarttisi mietiä mitään kun SINULLA EI OLE AIVOJA SELLAISEEN."

"Härskiä ja tekopyhää ilmastolla ratsastamista jotta saisi itsensä esille."

"Tekopyhää ihmisten rahastamista."

"Sun puvut on yksi iso hukkapala."

En tiedä pitäisikö olla suorastaa imarreltu siitä vihan ja agression määrästä, mitä sain osakseni ylen haastattelusta liittyen kestävään vaatesuunnitteluun. Niin harmiton, positiivisesti kirjoitettu juttu tärkeästä aiheesta, ja mua kehotetaan tappamaan itseni!? Mulle laitetaan viestejä kuinka olen sairaalakamaa ja minulla ei ole aivoja ajattelemiseen. En myöskään seitsemän vuoden aiheeseen perehtymisen jälkeen kulemma tiedä kestävästä vaatesuunnittelusta yhtään mitään, vaan olen härski ja tekopyhä hyväuskoisten ihmisten rahastaja joka ei välitä ympäristöasiosta pätkääkään. (Jos bloggerissa voisi käyttää emojeita, niin tähän väliin kuuluisi itkunauruemoji...) 

Onko täällä todella niin paljon patoutunutta agressiivisuutta, kateutta ja vihaa, että näinkin harmiton ja ketään loukkaamaton artikkeli saa tuollaisen vihaviestien ryöpyn aikaan. Niin, että osa on jopa valmiita näkemään sen vaivan etä etsii käsiinsä minun henkilökhtaisen sähköpostiosoitteeni vain, jotta voi ilmoittaa että vaikutan hullulta SAIRAALA KAMALTA? 

Noista viesteistä voisi jopa pahastua jos ei tietäisi, että asialla on ilmeisen huonosti voivat ihmiset, kuten kiusaajat usein ovat. Sosiaalinen media ja netti on luonut pelottavan helpon alustan ihmisille purkaa pahaa oloaan ja lietsoa vihaansa itsensä lisäksi vielä muihinkin ihmisiin. Tänään pohdittiin opiskelijakollegoiden ja muiden ystävien kera, että osuuko keskustelu kestävistä kulutustottumuksista ja vaatteista yksinkertaisesti liian arkaan paikkaan ihmisillä, jotka tietävät omien elintapojensa olevan kestämättömät? Vai koetaanko nuoret itsenäiset naishenkilöt, jotka tekevät omaa juttuaan suurella intohimolla jotenkin vastenmielisenä uhkana tässä yhteiskunnassa? Vai onko täällä vain jotain isosti vialla mielenterveyden hoidon saralla, että huonosti voivat ihmiset eivät löydä parempaa väylää oman pahan olonsa purkamiseen. 

Näihin viesteihin on tietenkin turha vastata, koska on aika selvää että rakentavaa ja asiallista keskustelua trollien kanssa on mahdotonta saada aikaan. Kuitenkin kaikille niille, jotka ovat sitä mieltä että olen härskisti tunkenut itseni haastatteluun saavuttaakseni rahaa ja julkisuutta tekaistun ympäristöhuolen avulla, voin kertoa, että en ole tunkenut itseäni mihinkään. Minua pyydettiin haastatteluun, ja otin mahdollisuuden ilolla vastaan. En esittääkseni suurta asiantuntijaa, koska sitä varten meillä on suurenmoiset ja asiansa osaavat opettajat, jotka jakavat tietotaitoaan meille joka päivä. Toisekseen, jos suurimpana motivaattorinani olisi rikastuminen, tuskin olisin päätynyt luoville aloille ensinkään. (Varma tapa köyhtyä...) Aika usein me taiteilijat ja luovien alojen tekijät hankitaan se leipä pöytään silkalla työn ilolla, hehheh. Yleensä meille on rahaa tärkeämpää se oma intohimo ja palo työtä kohtaan, vaikka myös asiallinen ja positiivinen näkyvyys on aina eteenpäin, ja siitä olisi todella typerää kieltäytyä. Siitäkin huolimatta että kateelliset ihmiset saattavat harmistua ja provosoitua. 

Ja mitä taas tulee aiheeseen, josta minun ei uskota tietävän mitään, eli kestävään pukeutumiseen ja suunnitteluun. Intohimo itsensä ilmaisemiseen vaatteilla, ympäristön ja ihmisten hyvinvointia kunnioittaen, on ollut suurin motivaattorini vaatetusalalle hakeutumiselle. Vuodesta 2012 lähtien, olen enemmän tai vähemmän hankkinut tietoa ja kokemusta kestävämmästä suunnittelusta, aina kuitujen kierrätettävyydestä kierrätysmateriaalien hyödyntämiseen. Olen ommellut vaatteita veljeni rikkinäisistä farkuista, iskun leikkuujätteistä, ja jokaisen suunnittelemani vaatteen kohdalla puntaroin miten sen voisi tehdä kestävämmin. Keinoja on monia ja zero waste on niistä vain yksi. Zero waste perustuu nimenomaan leikkuujätteen minimoimiseen, mitä perinteisessä vaatteen valmistuksessa kertyy noin 10-20 % kankaasta. (Tieteellinen fakta tästä löytyy varasti helposti googlettamalla.) Kestävien ja ekologisten vaatteiden suunnittelussa avainasemassa on, että vaate palvelee käyttäjäänsä, ja mielellään mahdollisimmat pitkään ja monipuolisesti. Meidän tavoitteena on luonnollisesti suunnitella kestäviä ja merkityksellisiä vaatteita, jotka motivoisivat myös kuluttajia siirtymään pikamuodista kotimaisiin ja eettisiin vaihtoehtoihin. Vaatteista, ja ihmisten itseilmasusta vaatteiden avulla, ei ole tarkoituskaan päästä täysin eroon. Tarkoitus on muuttaa vaateteollisuutta ja puntaroida jokaisen suunnittelemamme vaatteen kohdalla, onko kestävämpää valita kertaalleen kierrätetty materiaali, kierrätettävä materiaali, zero waste kaavoitusmenetelmä, vai kenties kaikki edellä mainituista. Vai onko järkevämpää valita vain vahvin kuitu ja ajattomin design, jolla taata mahdollisimman pitkä käyttöikä. Kun näitä asioita pohtii kuukaudesta ja vuodesta toiseen, alan parhaiden ja kannustavimpien asiantuntijoiden avustuksella, voisin väittää että tiedän ekologisesta vaatesuunnittelusta jo tässä vaiheessa enemmän kuin pahansuovat trollit, joiden tarkoitus on vain lannistaa, lytätä ja kiusata. 

Mitä taas tulee tekopyhään ilmastoasioilla ratsastamiseen (ja rahastamiseen)...

Minulle ympäristöhuoli on aiheuttanut paljon maailmantuskaa vuosien varrella, mutta lisäksi se on ollut minulle luovuutta lisäävä voimavara elämän jokaisella osa-alueella. Voima-vara, joka on saanut muuttamaan elämäntavat paremmiksi kaikin puolin, aina jätteiden ja kulutuksen minimoimisesta liikkumismuotoon ja ruokavalioon, vaatevalinnoista puhumattakaan. En edes muista milloin olisin ostanut vaatteita muualta kuin kirpputorilta, vintagekaupoista tai suomalaisilta eettisiltä designereilta, ja samaan haluan omalla esimerkilläni kannustaa myös muita. Mielestäni jokaisen tulisi tehdä parhaansa ympäristöasioiden eteen, jotta vain pienelle prosentille ei jäisi valtava vastuu ympäristöasioista. Olen pikkuhiljaa omaksunut minimalistisen elämäntyylin, ostan vain harkittua, kestävää tai kierrätettyä, silloin harvoin kun jotain ylipäätään ostan. Ihailen vanhoja vintagevaatteita, jotka vielä vuosikymmenienkin jälkeen ovat kuin uusia, ja toivon että voin luoda samanlaisia vaatteita, joista vielä tulevatkin sukupolvet voisivat nauttia. Vaatteita, joiden koko elinkaari on tarkkaan puntaroitu ja harkittu, ja joista on todellista iloa kantajilleen. 

Mitä taas tulee alkuperäiseen aiheeseeni, eli nettikiusaamiseen. Huomaan että usein silmätikkuna ovat ne ihmiset, jotka rohkeasti tekevät omaa juttuaan taidolla ja valtavalla intohimolla. Suomessa vallitsee usein hirvittävä negatiivisuus. Tekijät, innostujat, osaajat, ja oman tiensä kulkijat yritetään lannistaa ja mitätöidä hinnalla millä hyvänsä. Onneksi meitä kannattelee se valtava palo ja määrätietosuus, jota yksikään kiusaaja ei pysty sammuttamaan. Intohimo joka on voimakkaampi kuin kymmenet rumat sanat tai lannistusyritykset. Kateus on inhimillinen tunne, ja veikkaanpa että jokainen meistä tuntee sitä aika-ajoin. Itse saatan joskus hetkellisesti kadehtia vaikkapa ihmisiä joiden ei pitkän päivän jälkeen tarvitse tulla yksin tyhjään kotiin, tai ihmisiä joiden ei tarvitse kärsiä terveys- tai taloushuolista. Mutta se ei ole pahansuoopaa kateutta. Ydinasemassa onkin se, miten omat tuntemukensa käsittelee. Pieni kateus voi parhaillaan saada iloitseman toisen puolesta, muistuttamaan kateuden kohdetta siitä miten hienoja asioita tällä elämässään on, ja saada itsensä kurottelemaan vielä isommin niitä tavoitteita kohti. Tervettä se ei ole enää silloin kun se myrkyttää mielen, saa haluamaan toiselle pahaa, ja se kääntyy viattomien ihmisten kiusaamiseksi, haukkumiseksi ja lannistamiseksi. Kannattaa myös muistaa, että ihmiset ovat haavoittuvaisia. Vaikka itse en hetkahda saamistani viesteistä ja kommenteista, niin etenkin herkille ja nuorille ihmisille kiusaaminen voi olla kohtalokasta. Vaikka kiusaamista ja rumia sanoja selitetään usein sananvapaudella, pitäisi kaikilla olla oikeus voida olla netissä ja somessa hyvillä mielin, ilman pelkoa kiusaamisesta. Toivottavasti me aikuiset ihmiset voimme olla riittävän kypsiä kannustaaksemme toisiamme, etenkin sillon kun toinen on  täysin viattomin ja puhtain sydämin viemässä itselleen arvokkaita asioita ja arvoja eteenpäin.  

Ja vielä viimeiseksi. Mä olen todella onnekas, kiitollinen ja onnellinen siitä, että mulla on se palo omaa juttua kohtaan, into jatkuvaan uuden oppimiseen ja vahva usko siihen että me voidaan muuttaa maailmaa paremmaksi omalla tekemisellämme. Yksikään kiusaaja ei tule ikinä vaikuttamaan siihen tai pienentämään sitä, mutta silti toivon että kenenkään ei tarvitsisi kiusata tai lannistaa yhtään ketään, koskaan.