maanantai 3. heinäkuuta 2017

Terveisiä Espanjasta

Onpas täällä ollut hiljaista, korkea aika siis kirjoitella ajatuksia vähän tännekin! :)

Kesä on tullut hurjaa vauhtia, ja asioita on tapahtunut nopealla tahdilla. Kevät hurahti avoimien korkeakouluopintojen ja kuvitustoimeksiantojen parissa, välillä heikommassa, välillä vahvemmassa kunnossa. Olen kevään aikana myös aloittanut mindfullness -meditaation harjoittelun, jonka avulla toivon pikkuhlijaa oppivani hyväksymään sen, että fyysinen kuntoni on ainakin toistaiseksi rajallinen ja ennustamaton, mutta elämästä voi silti tehdä mielekästä ja omannäköistä, kaikesta huolimatta. Kuten ihana mindfullness valmentajani sanoi, "Odottaminen on onnellisuuden este" (tai jotain sinne päin...), enkä voi elää kaiken aikaa vain odotellen, että yhtäkkiä olen samassa kunnossa kuin ennen terveyteni romahtamista. Jos elän vain odottaen jotain mitä ei välttämättä tapahdu, en pysty nauttimaan elämästä, joka on kuitenkin tässä ja nyt.

Keväällä päätin kokeilla onneani ja hakea Lahden AMK:n muotoiluinstituuttiin opiskelemaan Muotoilijan koulutusohjelmaan. Olin jo iloinen, kun sain kutsun pääsykokeisiin, mutta vielä iloisempi, kun toissa viikolla, Espanjan auringon alla ollessani sain tiedon, että unelmieni opiskelupaikka aukesi kuin aukesikin, pistemäärällä 100. Maksimipistemäärällä siis. Olen todella, järjettömän innoissani, vaikka tiedän että haasteita tulee olemaan. Muotoiluinstituutti ei ole sisäilmaltaan täysin ongelmaton, mutta muutamien luovien alojen oppilaitosten vaihtoehdoista olen todennut sen kuitenkin järkevimmäksi. Erityisjärjestelyitä tulen varmasti opinnoissa tarvitsemaan, mutta haluan uskoa että ongelmiin löytyy ratkaisut, jos kutsumus johonkin on näin suuri.

Teollisen- ja brändisuunnittelun alla olevista suuntautumisvaihtoehdoista valitsin puettavan muotoilun, ja toivon niin täydestä sydämestäni, että tämä on uusi mahdollisuus päästä tekemään sitä, mikä on niin vahva intohimoni, eli jonain päivänä tuoda vaatemarkkinoille ekologisempia, eettisempiä ja myrkyttömämpiä vaihtoehtoja. En itse esimerkiksi pysty menemään Zaraan tai H&M:ään saamatta vuotavaa nenää, nuhaa ja heikkoa oloa, mikä kertoo jo tarpeeksi vaateteollisuudessa käytettävien myrkkyjen määrästä. Kaikki nuo myrkyt päätyvät meihin ihmisiin, mutta myös ympäristöön, ja tuhoamme tätä maapalloa aivan liian kovaa vauhtia. Ympäristön ja ihmisten saastuttaminen myrkyillä, ja siihen ratkaisujen löytäminen on niin lähellä sydäntäni, että lääkärinkään varoitukset vaatetusalan järkevyydestä kohdallani, eivät sitten pitäneet minua erossa vaatesuunnitteluopinnoista. Tuntuu että kaiken luovuuteni ja intohimoni haluan ilmaista nimenoman vaatesuunnittelun muodossa. Sen avulla on mahdollista luoda jotain visuaalisesti kaunista, mutta myös vaikuttaa suurempiin ja tärkeämpiin asioihin, kuten ympäristöön ja terveyteen.

Innostuksen ja pelon sekaisin tuntein siis mietin, että onko tässä uusi mieletön mahdollisuus päästä täysillä taas toteuttamaan omia visioita ja luovuutta, vai putoanko korkealta ja kovaa. Sitä en aio kuitenkaan murehtia nyt, vaan aion nyt iloita tulevasta syksystä täysillä.


Kesän alun kruunasi extempore reissu Barcelonaan ja Malagaan, minne pitkästä aikaa reissasin yksin, viettämään aikaa ystävien kanssa. Keskiviikosta sunnuntaihin vietin Barcelonassa, mistä matkustin junalla viikoksi Malagaan.
Meren läheisyydessä poskionteloiden ja pään jomotukset jäivät tauolle, enkä tarvinnut jatkuvia astma-, kortisoni ja päänsärkylääkkeitä, mikä oli aivan fantastinen ja toivoa herättävä tunne. Ympäristöllä ja meri-ilmalla on siis valtava merkitys tiettyjen oireiden kannalta.
Normaalisti tiukahkoa ruokavaliota noudattavana, reissussa sain tulisilla tapaksilla ja viinillä tietysti vatsan kipeäksi, ja kuumuudessa kävelyllä jalat välillä siihen kuntoon että muutamat päivät menivät sängyn pohjalla, mutta kokonaisuutena reissu oli aivan täydellinen ja ihana kokemus. Omasta rasituksensietokyvystä oppii aina lisää, ja mieluummin nautin välillä elämästä ja otan vastaan ikävätkin seuraukset, kuin varon jatkuvasti kaikkea etukäteen. Veneretken ja salsan missaaminen kipujen vuoksi harmitti kaikkein eniten, mutta onpahan hyvä syy palata takaisin noihin ihaniin maisemiin.

Turkoosiin mereen hyppääminen veneen kannelta ja lämpimät illat hyvän seuran, tapasten ja viinin kera, niistä on täydellinen loma tehty. Mieleen jäi myös kohtaamiset uusien ihanien ihmisten kanssa, joista osasta tuli jopa ystäviä. Junamatka Barcelonasta Malagaan ei olis voinut rattoisammin mennä! Vastapäätäni istui ihana espanjalaisen viisi vuotias Adrian äitinsä ja vauvan kanssa. Huomasin että tämä minironaldo halusi ottaa kontaktia, mutta välissä oli kielimuuri. Niinpä otin matkalippuni ja kysyin onko pojalla kyniä. Poika kaivoi tussit ja piirustuspaperia repusta, ja aloimme opettamaan toisillemme kieliä. Piirsimme kuvia ja molemmat sanoi sitten omalla kielellään, mitä kuva esittää ja toisen piti toistaa kunnes sana jäi päähän. Kolme tuntia hurahti lentäen. Piirustusleikin jälkeen muut vieressämme istuvat ihanat ihmiset osallistuivat espanjan oppituntiini huutelemalla apuja, ja tunnelma oli mitä loistavin!
Ihan parasta, kun ei tarvitse antaa kielellisten tai kulttuuristen muurien tulla kommunikoinnin väliin! Arvatkaa minne suunnittelen jo lähteväni opiskeluvaihtoon tai työharjoitteluun...

Juhannuskin meni siis Espanjassa. Ensin syötiin pieni tapas illallinen kämpillä, ja siitä suunnattiin rannalle, minne tuhannet ihmiset kokoontuivat juhlimaan San Juania. Dj soitti ja tunnelma oli mitä loistavin, juhannuskokkoineen päivineen.







Meikäläisen tapaan myös Malagan sairaalapäivystys tuli yhden illan aikana tutuksi. En tiedä sainko huolettomalla syömisellä vai millä vatsani niin kipeäksi, että siinä vaiheessa kun en pystynyt istumaan, makaamaan tai seisomaan kipujen takia, eikä kotikonstit tai kipulääkkeet auttaneet, oli pakko hakea helpotusta lääkäriltä.
Täytyy sanoa, että Suomen päivystykset nähneenä, voisin ylistää Malagan päivystystä loputtomiin. Menin sinne todella kovissa kivuissa, vatsakipu (jostain mystisestä syystä) säteili todella tuskallisesti oikeaan hartiaan ja käsivarteen niin että koko oleminen oli todella hankalaa.
Siitä, kun menin sairaalan ovista sisälle, kului aikaa ehkä puoli tuntia, niin olin jo suonen sisäisessä kipulääkityksessä peiton alla, ja koin lähes taivaallisen nopean kivun lievityksen, mitä en suomalaisessa päivystyksessä ole ikinä kokenut. Lääkäri ja hoitajat olivat todella empaattisia, eikä tarvinnut kuunnella hoitohenkilökunnan vähättelevää päivittelyä siitä miten kehtasinkaan tulla päivystykseen kuluttaman arvokkaita resursseja. Suomessa hoitohenkilökunta kävelee usein tympeän näköisenä ohitsesi huomioimatta sinua, vaikka vaikeroisit minkälaisissa tuskissa. Pahimmillaan jopa nauraa ja vääntää vitsiä kustannuksellasi, siis ihan pahimmissa omalle kohdalle sattuneissa tilanteissa. Malagan päivystysksessä oli aivan päin vastoin. Tuli tunne, että potilaan oloa oikeasti haluttiin helpottaa ja niin tehtiin, nopeasti ja tehokkaasti. Suonen sisäisen kipulääkityksen jälkeen pystyin hyvillä mielin lähteä asunnolle lepäämään ilman kipuja.

Ei toki voi täysin yleistää, mutta väkisinkin mietin, että olisiko se tosiaan liikaa vaadittu, että Suomessakin uskottaisiin että harvemmin potilas pelkästään tekemisen puutteessa hakee apua oireisiin tai sairauksiinsa. Itse olen jo pikkuhiljaa hyväksynyt, että neuroimmunologisen ja monimuotoisen sairauden ja ympäristöherkkyyksien vuoksi kroppani ei aina toimi kuten haluaisin. Omien huonojen kokemusten perusteella, Suomessa itselläni on todella korkea kynnys kuitenkaan hakea apua tai helpotusta vaikka kärsisin kuinka paljon.Vähättelyä ja tahallista väärinymmärrystä saa osakseen empatian ja avun sijaan. Kaikki ei varmasi ole pelkästään mustavalkoista, mutta mielestäni ihmisten inhimillisen ja arvostavan kohtelun ja potilaan uskomisen pitäisi kuitenkin onnistua, jos on terveydenhoitoalalle hakeutunut.











Näihin kuviin näihin tunnelmiin. Ihanan reissun lämpimien muistojen voimin kohti syksyn uusia haasteita. Alle kuukauden päästä on siis edessä Lahteen muutto. Löysin ihanan asunnon, jota ainakin yksi sisäilmaongelmille oireileva uskalsi vahvasti suositella. Nyt ei voi kun toivoa parasta ja uskoa että asiat järjestyy parhain päin!


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Keväinen Lontoo

Vime viikolla tuli päivän varoitusajalla mahdollisuus lähteä viettämään talvilomaa jonnekin päin maailmaa, eikä tarvinnut moneen kertaan miettiä, missä haluaisin tähän aikaan vuodesta mieluiten vajaan viikon viettää. Lontoo kutsui! Tismalleen tähän aikaan vuodesta Lontoossa on tullut oltua myös kaksi ja kolme vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten, kun Bristolin hometalosta ja sisällä polttavasta kämppiksestä piti saada vapaata, ja lähdin yksikseni Lontooseen katsomaan Leijonakuningas -musikaalia. Kolme vuotta sitten taas oltiin viettämässä siskon synttäreitä Bodyguard -musikaalin merkeissä. Siinä välissä siellä onkin tullut ravattua lukuisia kertoja, milloin viettämässä synttäreitä, milloin hankkimassa kankaita koulumateriaaleihin, milloin mitäkin. Lontoo on ollut rakas jo 9-vuotiaasta asti, kuin toinen pääkaupunki. Silti, sieltä löytyy aina uutta, eikä sitä saa koskaan koluttua loppuun. Nyt tuli mahdollisuus käydä tuhlaamassa jemmassa olleet punnat jotka olivat jääneet talteen Bristolista pois muuttaessa.

Keskiviikkona tultiin Lontooseen aamulla, ja vuokrattiin kaupunkipyörät hotellin vierestä. Pyöräiltiin jopa niinkin ahkerasti, kuin lähimpään vastaan tulevaan pubiin lounaalle (ja odottelemaan päivällistä, heh). Illalla meidän hotelli tarjosi todella kattavat viininmaistajaiset, missä meitä hemmoteltiin vaikka minkälaisilla paikallisilla herkuilla, mikä oli todella ihana yllätys. Hotel Z Gloucester Placessa oli todella viihtyisä, kodikas ja trendikäs, pienehkö ja siisti hotelli. Hotellissa oli ihanasti sisustettu yleistila, missä oli aina tarjolla jotain ilmaista purtavaa ja juomia. Sinne oli mukava mennä omaan rauhaan tekemään töitä, jotka piti saada reissun aikana lähtemään eteenpäin. Pieni paniikki persuksissa on aina terveellistä, eikö niin Annukka? Hehheh...
Hajusteyliherkkyyteni otettiin myös hyvin vastaan, eikä huonetta siivottu hajustetuilla tuotteilla. Etukäteen hieman pelkäsin, minkälainen hotelli tulisi homeen luvatussa maassa vastaan, mutta kaikki meni onneksi kohtalaisen hyvin, vaikka reissun ajan Suomessa alkanut puolikuntoisuus jatkuikin.







Torstaina oli upea aurinkoinen sää, ja lähdettiin aamiaisen jälkeen käppäilemään Portobello roadille, missä saatiin nauttia kevään ensimmäiset kahvit terassilla. Sen jälkeen vuokrattiin pyörät Hyde Parkissa, missä oli aivan ihanaa pyöräillä kesäisessä säässä, aina siihen asti kun jalat oli tohjona. Pyöräilyn jälkeen suunnattiin Covent Gardeniin illalliselle summamutikassa ja nälkäisinä valittuun aasialaiseen ravintolaan.

Perjantaina käytiin tuttujen kanssa Harrodsilla perinteisellä afternoon teellä. Tunnit hurahtivat hyvässä seurassa, kunnes olikin jo myöhäinen iltapäivä. Olin haaveillut pääseväni perjantai-iltana katsomaan musikaalia, mutta heikon voinnin vuoksi oli pakko tyytyä lepäilemään iltapäivä hotellilla. Illalla käytiin ainoastaan hotellin lähistöllä Baker Streetillä Natural Kitchenissä syömässä terveellisiä herkkuja, ja jatkettiin yöunille.

Lauantaina lähdettiin pubiin aamiaselle, ja sitä kautta Spitalfieldsin torille pyörimään. Päiväunien jälkeen treffattiin illalla vielä rakas Bristolin ystävä Sohossa, herkullisen aasialaisen ruoan ja coctailien merkeissä. Ravintola Inamossa ei ollut lainkaan tavallisia ruokalistoja käytössä, vaan tilaukset tehtiin itse käyttämällä pöydässä olevaa kosketusnäyttöä. Systeemin käytännöllisyys jäi hiukan epävarmaksi, mutta ruoka oli loistavaa, seurasta puhumattkaan. Koska oli viimeinen ilta, päätettiin käydä vielä yksillä hotellin lähellä olevassa pubissa. Hassua, kun pystyi iltamyöhällä istumaan terassilla tähän aikaan vuodesta. 

Sunnuntaina ei sitten enää ehdittykään paljon muuta kuin vetämään afternoon teet skonsseineen ja herkkuineen, koska illalla oli lento. Vähän väsyneen levottomissa, "kaikki joko naurattaa päättömästi tai itkettää" -tunnelmissa raahauduttiin Gatwickin lentokentälle odottelemaan kotimatkaa. (Vaikken ihan varma olekaan missä se koti oikein sijaitsee...)






Ihana, naurun täyteinen pikku reissu oli, vaikka taas kerran ajoittain harmitti oma rajallinen kunto. Niin paljon olisi ollut tekemistä ja ihmisiä joita nähdä, mutta harmittavan usein piti jäädä keräämään voimia sängyn pohjalle. Todella turhauttavaa, kun yhtäkkiä se, mikä on ennen ollut normaalia, vaatiikin nykyään fyysistä ponnistelua aivan eri tavalla. Jos tekee yhden asian, ei kunto enää välttämättä riitä toiseen. Tekeminen, meneminen, rehkiminen ja väärien asioiden syöminen kostautuu aina jälkikäteen ikävillä oireilla, eikä siinä vaiheessa auta mikään muu kuin totaalinen lepo ja altistusten välttäminen, vaikka olisi intoa tehdä jotain aivan muuta, ja elää huolettomasti. Kuvissa näytän energiseltä ja hyvinvoivalta, mutta todellisuus on sitä, että parhaimmillanikin, kamppailen usein jossain määrin invalidioivin oireiden kanssa. Elämä on vain tasapainoilua siitä, minkälainen määrä kipua ja oireita kaataa sängynpohjalle, ja minkälaisten tilojen kanssa voi vielä sinnitellä menemään.

Toisaalta, siinä on myös hyvät puolensa, kun joutuu kuuntelemaan omaa kroppaa reissussa. Ei tule turhaan tehtyä liian mahtipontisia suunnitelmia ja tiukkoja aikatauluja, vaan tulee oikeasti otettua rennosti ja elettyä siinä hetkessä joka on käsillä. Kun ei tiedä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan, voi ottaa kaiken ilon irti siitä hetkestä, kun kunto on parempi.








Lontoon katuja tallatessa tuli taas kerran suunnaton ikävä Bristoliin. Haikeutta aiheuttaa se tosiasia, että kurssikaverini Bristolissa valmistuvat yhdeksän viikon päästä, enkä saa rauhaa siltä ajatukselta, että kaikkein eniten haluaisin olla heidän joukossaan suunnittelemassa sitä viimeistä mallistoa huipputyyppien kanssa. Miksi juuri silloin, kun on tajunnut lähteä elämässään tavoittelemaan omia oikeita unelmiaan, ne voidaan viedä niin nopeasti tavalla, johon ei pysty mitenkään itse vaikuttamaan. Joinain päivinä mietin, että lähden Bristoliin valmistumaan vaikka se olisi viimeinen tekoni, kunnes fyysiset rajoitteet palauttavat maan pinnalle. Vaikka kuinka kiviseltä ja mahdottomalta tie näyttäisi, niin vaikea on sammuttaa sitä paloa, mikä Bristolissa syttyi.
Toivottavasti joku päivä saan selville, mikä on oikea ratkaisu ja kaiken tarkoitus.  






Spitalfieldsista löysin ihanan Lontoo kirjan, jonka sivuja voin täytellä Lontoo ikävän iskiessä, koska muistojahan sieltä piisaa.

Tämän reissun tärpit:
Hotel Z - Lähellä keskustaa, viihtyisä ja kodikas
Spitalfields - Taidetta, ruokaa vaatteita, sisustusta, käsitöitä, kunnon markettimeinkiä
Portobello Road - Ihania vintage ja designer second hand putiikkeja (Lauantai paras päivä)
Inamo - Ihanaa Aasialaista ruokaa inhimilliseen hintaan
Natural Kitchen - Super ihanat ja terveelliset ateriat aamiaisesta illalliseen
Harrodsin ja Debenhamsin Afternoon tea - nam!
Kaupunkipyörät - Pääsee helposti paikasta toiseen jos jaksaa polkea


torstai 26. tammikuuta 2017

Hyvinvointivaltio

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan palata tänne bloginkin pariin.
Olisin kovasti toivonut, että voisin kirjoittaa motivoivista ja innostavista opinnoista, uuden kodin sisustuksesta, Ruotsin reissusta ystävien kanssa, tai helmistä kirppislöydöistä. Mutta jostain syystä blogista on muodostunut enemmän ja enemmän väylä purkaa tuntoja juuri kun elämä antaa ruusujen sijaan risuja.

Vuodenvaihde meni niin kipeänä, ettei ollut fiiliksiä kirjoitella mitään tyypillistä "Taas yksi ihana vuosi takana ja uusi ihana edessä" -tekstejä, eikä sen enempää voimia nousta sängyn pohjaltakaan. Vuoden vaihteessa mulla oli myös taas kerran yksi muutto hoidettavana, jonka järkevyydestä en ole enää ollenkaan varma. Tai läheisethän sen hoiti, itse olin hengitystieinfektiossa silloin(kin).
Uuden asunnon materiaalit, edellisestä huonosta asunnosta mukana roudatut tavarat ja ei niin järkevästi toteutettu ilmanvaihto ei todellakaan ole hyvä yhdistelmä, ja vaikka kuinka olen yrittänyt nauttia uudesta kodista, ummistaa silmäni ongelmilta ja hajuaistini varoituksilta, niin ei se ole helppoa kun joka aamu herää keuhkot tukossa ja limaa täynnä, silmät ärtyneinä ja poskiontelot ja naama särkien.

Mitä siis olen oppinut tuon vuoden aikana, jonka olen saanut infektiolääkäreiltä kuulla että pitäisi vältellä niitä huonoja tiloja, homeita ja myrkkyä. En näköjään paljonkaan. Ennemmin kuin järki ja hajuaisti edellä, olen fiilis edellä ja optimistisena muuttanut läpimätiin asuntoihin vain todetakseni että asunnon etsintä jatkuu, omaisuus vaan takaisin niihin muuttolaatikoihin. Suomeen palatessani ajattelin itsesäänselvästi, että Suomessa rakentaminen on laadukasta, mutta mitä enemmän asioihin yritän perehtyä, sitä enemmän opin asioita joilta mieluummin ummistaisin silmäni jos voisin, kuten jo rakennusvaiheessa homehtuneista rakenteista, voc-päästöistä, homeiden ja rakennuskemikaalien tuottamista myrkyllisistä yhdisteistä, ilmanvaihdon laiminlyönnillä toteutetuista säästötoimenpiteistä ja niin edelleen. Asunnon, jossa kaikki olisi kunnossa, löytäminen ei todellakaan ole itsestään selvää Suomessakaan, sen olen karvaasti saanut todeta. Odotan kuin kuuta nousevaa sitä päivää, että voin oikeasti sanoa että tässä on mun koti, pitää ihan oikeat tuparit, järjestää pippaloita ja kutsua ihmisiä yökylään, kuten "Peltsin kodissa" aikoinaan. Että voi purkaa tavarat laatikoista tietäen etten kuukauden päästä joudu pakkaamaan niitä taas.
 Voi niitä aikoja kun hengitystiet ja hermosto ei ottanut kaikesta itseensä.

Toinen asia, jonka luulin olevan itsestäänselvyys Suomessa, oli se että hyvinvointivaltiossa ihmistä autetaan silloin kun joutuu itsestään riippumattomaan mahdottomaan tilanteeseen. Valitettavasti olen saanut kuluneen vuoden aikana kokea aivan päinvastaisen Suomen. Olen saanut kokea tilanteestani ainoastaan vähättelyä, syyllistämistä ja ovien sulkeutumista toisensa perään. Ensimmäisen kerran elämässä välillä pelkään että minua on kohdannut vastoinkäyminen johon ei ole olemassa ratkaisua. Vuosi sitten erikoislääkärit määräsivät vuoden sairasloman pitkään jatkuneista infektioista johtuvan elimistön romahtamisen vuoksi, ja kielsivät yliherkistymisen vuoksi enää palaamasta tekstiilialan pariin. Oletin että jos olen sairas ja alanvaihto on pakollinen, niin eihän siinä ole mitään epäselvää. En tiennyt että Suomessa on mahti jolla on valta kumota tosiasiat, lääkäreiden lausuntoja myöten, ja tämä mahti on Kela. Kaikista eri poliklinikoiden lausunnoista huolimatta, Kela toteaa ettei näe mitään syytä sairaslomalleni tai alanvaihdolleni, vaan painostaa palaamaan juuri sinne ja siihen, mikä alun perin terveyteni pahimman romahtamisen aiheutti. Minulla ei ole oikeutta tai lupaa olla lääkäreiden määräämällä sairaslomalla, vaikka näin ja koin koko kehollani, mitä työnteko ja opiskelu tekstiilialalla (tai elämä ylipäätään) oli herkistymisen jälkeen, ennen kuin oli pakko luovuttaa.

Silloin harvoin kun en ollut infektioiden vuoksi sairaslomalla, työpäivistä selvisin kituen vain lääkkeiden voimin ja työpäivän jälkeen en koskaan voinut ajatellakaan tekeväni mitään muuta kuin raahautuvani viimeisillä voimilla kotiin nukkumaan. Yliopistolla en yhtäkkiä jaksanut edes painaa ompelukoneen poljinta tai pitää kättä ylhäällä elävää mallia piirtäessä. Hengitysmaskit ja kangaskäsineet eivät pitäneet infektioita poissa. Muistan sen kokonaisvaltaisen kituvan olotilan, kun väkisin yritin viimeiseen asti, kuumeisena ja infektioiden kourissa. Ensin karsien kaiken muun elämästä, kuten sosiaalisen elämän, harrastukset, että voimat riittäisi niihin välttämättömiin. Kun lopulta hirveiden infektioiden väliin ei jäänyt enää edes tervettä viikkoa ja elin vain antibiottien ja kortisonin voimin, luovutin.
Siihen arkeen ja kitumiseen minun pitäisi Kelan mielestä palata. Jos en olisi jatkanut tuota kitumista noin pitkään, ei herkistyminen olisi ehkä edennyt tähän pisteeseen että jokainen elimistön osa-alue kärsii ja keskushermosto on kroonisessa tulehduksessa.

Kelan mielestä olen täysin kykeneväinen jatkamaan Englannissa tekstiilialalla, enkä näin ollen ole oikeutettu taloudellisesti tuettuun sairaslomaani, vaikka minulla ei käytännössä ole muuta vaihtoehtoa. Olen kuullut täysin terveiden ja fyysisesti rajoitteettomien ihmisten suusta, kuinka tuilla eläminen on kannattavampaa ja mukavampaa, kuin töiden hankkiminen. Koko ikäni olen tehnyt töitä joko työntekijänä tai toiminimellä, silloin kun en ole ollut opiskelemassa. Nyt, kun olen ollut elämäni vaikeimman vuoden sairaslomalla vasten tahtoani, minua on uhkailtu ja peloteltu, miten minulle voi käydä jos jatkan "aiheetonta" sairaslomaani, enkä palaa opintojeni pariin tai vaihtoehtoisesti mene heti paikalla työnhakijaksi TE-toimistoon. TE-toimistosta minulle ei kuitenkaan apua herunut, koska siellä minut luokitellaan kokoaikaiseksi opiskelijaksi siitä syystä, että olen sairaslomani aikana täysin omakustanteisesti, ilman opintotukea suorittanut voimavarojeni mukaan opintoja Lahden Muotoiluinstituutissa ja Aalto yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa.
Olen tehnyt vuoden aikana kaikkeni hankkiakseni alan vaihtoon tarvittavaa koulutusta, vaikka se on ollut kallista ja vienyt fyysisiä voimavarojani. Olen aktiivisesti yrittänyt tunkea kuvituspalveluitani kaupaksi joka tuutista, lähettänyt CV:tä, työhakemuksia ja portfoliotani, että edistäisin etätyöllistymistäni ilman altisteita. Vaikka oikeastihan minun pitäisi olla sairaslomalla jolle minut on määrätty.
En minä sairaslomalla haluaisi olla. Minulla on pakonomainen tarve saada tehdä ja toteuttaa asioita. Alle täysi-ikäisenä työllistin itseni opettamalla tanssilajia, jonka olin itse kehittänyt, enkä tämän jälkeen ole ollut toimettomana. Ikinä minulla ei ole ollut sitä ongelmaa, ettei minua tekeminen kiinnostaisi. Päin vastoin, minulla on ollut se ongelma että haluaisin tehdä liikaa, eikä se ole muuttunut mihinkään vaikka terveys on mennyt. Tekisin mitä vain, että saisin palata takaisin siihen helppoon elämään, jossa voin vain valita asiat mitä haluan tehdä, minkään olematta esteenä. Aivan kuin kaikesta ihanasta luopuminen ei olisi ollut tarpeeksi raskasta, mutta se että kerta toisensa jälkeen saat selitellä ja puolustella oma tilannettasi, saamatta siltikään hyväksyntää, ymmärrystä tai apua, vie helposti viimeisetkin voimat ja uskon. Kun avunpyynnöistä ja omasta aktiivisuudesta
huolimatta, ihmiset joilla on valta, potkivat maan rakoon.

Helpointa tässä tilanteessa todella olisi heittäytyä kotiin jonkun toisen ihmisen elätettäväksi, lakata täysin yrittämästä, mutta minulla on liian kova halu tehdä sitä omaa juttua, ja vielä joskus nousta täältä terveenä ja elää omannäköistäni elämää.
Siihen Suomessa ei kuitenkaan  auta kukaan eikä mikään. Kukaan ei tue tai auta siinä vaiheessa, kun olet menettänyt terveytesi, kotisi (jo useaan kertaan), työkykysi ja elämäntapasi. Ei kuntoutusta, ei hoitoa, ei sairasetuuksiin oikeuttavaa diagnoosia. Ei tukea pakolliseen alanvaihtoon, ei taloudelliseen selviytymiseen, kun joudut muuttamaan hometalosta toiseen koko omaisuutesi mahdollisesti pilalla. Ei mahdollisuutta etätyöhön tai -opiskeluun tai muitakaan erityisjärjestelyitä.
Ei mitään. Korkeintaan oirekohtaista hoitoa aina kun joudut taas päivystykseen, tarkkailuun tai ambulanssilla sairaalaan.

Mutta mä en aio luovuttaa.
Onneksi on ystävät, läheiset ja perhe jotka ovat pysyneet, auttaneet, ymmärtäneet ja joustaneet tämän kaiken keskellä.
Onneksi on siskonlapset jotka aina saavat kommelluksillaan nauramaan, ja joiden välittäminen on niin vilpitöntä.
 Onneksi on opinnot jotka saavat aina inspiroituneeksi ja uskomaan, että kaikki unelmat ovat toteutettavissa.
Onneksi on mielikuvitus, joka ei ikinä lakkaa keksimästä uusia vaihtoehtoja kun joku ovi sulkeutuu.

Onneksi mä en enää muista millaista elämä oli ennen kroonisia infektioita, helpompi näin.





sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Rakkautta on tukea toista, vaikka itsekin horjuu


Kirjoitin jokin aika sitten facebookissa, kun yhtenä iltapäivänä löysin järkytyksekseni naapurin herttaisen papan makaamasta rappukäytävän lattialla, liikuntakyvyttömänä ja pääsemättä ylös. Autoin silloin papan istumaan rapun seinää vasten, ja istuimme siinä sitten puolitoista tuntia odottamassa lisäapua. Juttelimme kaikenlaista siinä rapun lattialla istuskellessa, ja siitä alkoi meidän naapurusten välinen, kovin epäsuomalainen tuttavuus ja välittäminen. 
Tuolloin sovimme, että kävisin välillä papan vaimoa pyörätuolilla kävelyttämässä, ja näin teimmekin, molempien terveyden ja omien opiskelu- ja kuvitusaikataulujen salliessa. Kävimme ihastelemassa ruskaa ja Korson puutaloalueita, ja samalla sain kuulla kiinnostavia tarinoita vuosikymmenten ajalta.

Tänään aamupäivästä ovikello soi. Naapurin pappa oli siellä suklaakonvehtirasian kanssa. Hän halusi tuoda sen minulle isänpäivän kunniaksi, koska olen kuulemma heille taivaasta tullut enkeli. Hän olisi halunnut tuoda kukkia, mutta hajusteyliherkkyyksieni ja allergioideni vuoksi päätti että suklaa on kuitenkin turvallisempaa. Kyllä lämmitti kovasti mieltä se, miten he olivat panneet yliherkkyyteni korvan taa. Samalla hän kertoi, että hänen vaimonsa jota kävin kävelyttämässä, on joutunut sairaalaan ja on siellä kriittisessä kunnossa. Siispä päätimme äitini kanssa (jonka luona asun evakossa), että mennään kahvien ja kakkujen kera naapurin papan seuraksi. Tekemäni kortti papalle sai kyyneleet tämän silmiin. Siellä me katselimme vanhoja valokuvia, päivittelimme USA:n karmeaa presidentin valintaa ja sen mahdollisia seurauksia. Juttelimme taiteesta, muiden auttamisesta, ihmissuhteista, perheistä, elämästä ylipäätään. Lupasin, että huomenna vien autolla papan sairaalaan katsomaan vaimoaan. Meillä oli kiva päivä vaikka mieli täyttyi vähän surullisistakin ajatuksista.

Vaikka ilta meni elokuvissa komedian merkeissä, loppupäivän ajatukset ovat olleet naapuriessa. Ajatukset ovat olleet hallituksen leikkauksissa, lähimmäisten auttamisessa ja vanhusten laiminlyönnissä. Tuli surullinen olo siitä ajatuksesta, että liikuntakyvyttömät vanhat ihmiset ovat yksin oman onnensa nojassa kotonaan, vailla apua esimerkiksi kaatumistilanteissa, jotka voivat koitua kohtalokkaiksi. Oli surullista kuulla iloisen ja kiitollisen vanhuksen suusta, millaista vanhuksena oleminen on. 
Ruokapalvelun kautta päivittäin kotiin tuleva ruoka on syömäkelvotonta kuraa. Säännöllisillä unilääkkeillä koitetaan saada olo niin väsyneeksi, että kotona tulisi vain maattua paikallaan (välttääkseen jatkuvat tapaturmat ja apuhälytykset). Sairaalassa lääkäri ei ehdi nähdä omaa kuolemaansa toivovaa potilasta. Vanhusta ei sairaalassa ehditä edes pesettää silloin kun kuuluisi, vaan se pitää mennä omaisten sinne tekemään. Vaipoissa maataan siksi, ettei ehditä auttaa vanhuksia vessaan. 
Siinä vaiheessa kun toivoo vain omaa loppuaan, täytyy elämänlaadun ja tuskien olla aivan kohtuuttomat. Ovatko vanhukset todella oikea kohderyhmä hallituksen lisäleikkauksille?! Eikö ihmiset jotka ovat 80 vuotta täällä vaikuttaneet maailman kehityymiseen, tehneet töitä ja kasvattanut lapsia ja lapsenlapsia, todella ansaitse parempaa kuin tuskaa ja välinpitämättömyyttä vanhuusvuosinaan.

Tuntuu että en ole näiden vanhusten tai muidenkaan eteen tehnyt todellakaan tarpeeksi, mutta se vähäinenkin seura ja välittäminen, se että joku kuuntelee sydämellä, on heille ollut kultaakin kalliimpaa. Tajusin, että aina sen mitä tekee, ei tarvitse olla mitään tähtitieteellisen suurta, ollakseen kuitenkin merkityksellistä.
Meillä monikemikaaliyliherkilläkin on yleensä kokemusta välinpitämättömyyden ja syrjinnän saamisesta osaksemme. Hajusteita pidetään ihmisiä tärkeämpinä, tai kutsut jäävät saamatta koska tällainen "outo altisteista nipottava" ihminen "ei varmaan kuitenkaan pysty tekemään mitään tai käymään missään". Joidenkin ihmisten suhtautuminen epätavanomaisempiin sairauksiin on todella törkeä, ja siihen on vain pitänyt tottua. Onneksi on poikkeuksia, niitä ihmisiä jotka esimerkiksi järjestävät tälläisten "hankalien" yksilöiden vuoksi hajusteettomat juhlat, tai jättävät kukat ostamatta ettei vain vahingossakaan aiheuttaisi toiselle oireita. Tuollaiset pienet teot ovat juuri niitä, jotka tekevät ihmisistä kultaa ja muistamisen arvoisia. 
Nykymaailmassa ei kehdata pyytää apua tai ymmärrystä, eikä sitä ehditä antaa. 

Viime aikoina on tuntunut, että maailma on menossa vain kolkompaan ja kylmempään suuntaan. Miksi epätasa-arvo, syrjintä, ahneus ja välinpitämättömyys saavat tilaa tässä maailmassa? Haluammeko jäädä ihmisten mieliin rikkaina, kauniina ja liian kiireisinä välittämään, vai empaattisina, avarakatseisina ihmisinä, jotka ojensivat auttavan kätensä sinne missä sitä tarvittiin?

Kukaan meistä ei pysty yksin kitkemään sairauksia, epäinhimillisyyttä, ilmastonlämpenemistä, epätasa-arvoa, rasismia, tai muita vääryyksiä tästä maailmasta, mutta jokainen meistä voi yrittää hetkeksi astua heikommassa asemassa olevan kenkiin ja miettiä millaista olisi, jos esimerkiksi vanhuuden, työttömyyden, sairauden, seksuaalisen suuntautumisen tai kulttuurin takia tulisi syrjityksi, vähätellyksi ja laiminlyödyksi yhteiskunnassa. Jokainen meistä voisi miettiä, mikä olisi se pieni, omia resursseja ylittämätön teko yhteisen hyvän vuoksi.
Olen aina ihaillut niitä, jotka tekevät aktiivisesti hyväntekeväisyyttä ja löytävät keinot vaikuttaa asioihin, ja samalla miettinyt että minunkin pitäisi. Ehkä joskus tarvitaan oman terveyden ja elämän horjuminen, ennen kuin löytyy ne omat keinot tehdä hyväntekeväisyyttä.

Kuvitusten tekeminen hajuste- ja sisäilmakamppanjoihin on minulle yksi niistä, ja alla niistä muutama esimerkki.




Rakkautta on tukea toista, vaikka itsekin horjuu


Kirjoitin jokin aika sitten facebookissa, kun yhtenä iltapäivänä löysin järkytyksekseni naapurin herttaisen papan makaamasta rappukäytävän lattialla, liikuntakyvyttömänä ja pääsemättä ylös. Autoin silloin papan istumaan rapun seinää vasten, ja istuimme siinä sitten puolitoista tuntia odottamassa lisäapua. Juttelimme kaikenlaista siinä rapun lattialla istuskellessa, ja siitä alkoi meidän naapurusten välinen, kovin epäsuomalainen tuttavuus ja välittäminen. 
Tuolloin sovimme, että kävisin välillä papan vaimoa pyörätuolilla kävelyttämässä, ja näin teimmekin, molempien terveyden ja omien opiskelu- ja kuvitusaikataulujen salliessa. Kävimme ihastelemassa ruskaa ja Korson puutaloalueita, ja samalla sain kuulla kiinnostavia tarinoita vuosikymmenten ajalta.

Tänään aamupäivästä ovikello soi. Naapurin pappa oli siellä suklaakonvehtirasian kanssa. Hän halusi tuoda sen minulle isänpäivän kunniaksi, koska olen kuulemma heille taivaasta tullut enkeli. Hän olisi halunnut tuoda kukkia, mutta hajusteyliherkkyyksieni ja allergioideni vuoksi päätti että suklaa on kuitenkin turvallisempaa. Kyllä lämmitti kovasti mieltä se, miten he olivat panneet yliherkkyyteni korvan taa. Samalla hän kertoi, että hänen vaimonsa jota kävin kävelyttämässä, on joutunut sairaalaan ja on siellä kriittisessä kunnossa. Siispä päätimme äitini kanssa (jonka luona asun evakossa), että mennään kahvien ja kakkujen kera naapurin papan seuraksi. Tekemäni kortti papalle sai kyyneleet tämän silmiin. Siellä me katselimme vanhoja valokuvia, päivittelimme USA:n karmeaa presidentin valintaa ja sen mahdollisia seurauksia. Juttelimme taiteesta, muiden auttamisesta, ihmissuhteista, perheistä, elämästä ylipäätään. Nauratti, kun hän totesi kuinka viidenkymmenen vuoden avioliittoon on mahtunut monet ottelut. Aivan varmasti on jos kahdeksaankin vuoteen on, heh. Lupasin, että huomenna vien autolla papan sairaalaan katsomaan vaimoaan. Meillä oli kiva päivä vaikka mieli täyttyi vähän surullisistakin ajatuksista.

Vaikka ilta meni elokuvissa komedian merkeissä, loppupäivän ajatukset ovat olleet naapuriessa. Ajatukset ovat olleet hallituksen leikkauksissa, lähimmäisten auttamisessa ja vanhusten laiminlyönnissä. Tuli surullinen olo siitä ajatuksesta, että liikuntakyvyttömät vanhat ihmiset ovat yksin oman onnensa nojassa kotonaan, vailla apua esimerkiksi kaatumistilanteissa, jotka voivat koitua kohtalokkaiksi. Oli surullista kuulla iloisen ja kiitollisen vanhuksen suusta, millaista vanhuksena oleminen on. 
Ruokapalvelun kautta päivittäin kotiin tuleva ruoka on syömäkelvotonta kuraa. Säännöllisillä unilääkkeillä koitetaan saada olo niin väsyneeksi, että kotona tulisi vain maattua paikallaan (välttääkseen jatkuvat tapaturmat ja apuhälytykset). Sairaalassa lääkäri ei ehdi nähdä omaa kuolemaansa toivovaa potilasta. Vanhusta ei sairaalassa ehditä edes pesettää silloin kun kuuluisi, vaan se pitää mennä omaisten sinne tekemään. Vaipoissa maataan siksi, ettei ehditä auttaa vanhuksia vessaan. 
Siinä vaiheessa kun toivoo vain omaa loppuaan, täytyy elämänlaadun ja tuskien olla aivan kohtuuttomat. Ovatko vanhukset todella oikea kohderyhmä hallituksen lisäleikkauksille?! Eikö ihmiset jotka ovat 80 vuotta täällä vaikuttaneet maailman kehityymiseen, tehneet töitä ja kasvattanut lapsia ja lapsenlapsia, todella ansaitse parempaa kuin tuskaa ja välinpitämättömyyttä vanhuusvuosinaan.

Tuntuu että en ole näiden vanhusten tai muidenkaan eteen tehnyt todellakaan tarpeeksi, mutta se vähäinenkin seura ja välittäminen, se että joku kuuntelee sydämellä, on heille ollut kultaakin kalliimpaa. Tajusin, että aina sen mitä tekee, ei tarvitse olla mitään tähtitieteellisen suurta, ollakseen kuitenkin merkityksellistä.
Meillä monikemikaaliyliherkilläkin on yleensä kokemusta välinpitämättömyyden ja syrjinnän saamisesta osaksemme. Hajusteita pidetään ihmisiä tärkeämpinä, tai kutsut jäävät saamatta koska tällainen "outo altisteista nipottava" ihminen "ei varmaan kuitenkaan pysty tekemään mitään tai käymään missään". Joidenkin ihmisten suhtautuminen epätavanomaisempiin sairauksiin on todella törkeä, ja siihen on vain pitänyt tottua. Onneksi on poikkeuksia, niitä ihmisiä jotka esimerkiksi järjestävät tälläisten "hankalien" yksilöiden vuoksi hajusteettomat juhlat, tai jättävät kukat ostamatta ettei vain vahingossakaan aiheuttaisi toiselle oireita. Tuollaiset pienet teot ovat juuri niitä, jotka tekevät ihmisistä kultaa ja muistamisen arvoisia. 
Nykymaailmassa ei kehdata pyytää apua tai ymmärrystä, eikä sitä ehditä antaa. 

Viime aikoina on tuntunut, että maailma on menossa vain kolkompaan ja kylmempään suuntaan. Miksi epätasa-arvo, syrjintä, ahneus ja välinpitämättömyys saavat tilaa tässä maailmassa? Haluammeko jäädä ihmisten mieliin rikkaina, kauniina ja liian kiireisinä välittämään, vai empaattisina, avarakatseisina ihmisinä, jotka ojensivat auttavan kätensä sinne missä sitä tarvittiin?

Kukaan meistä ei pysty yksin kitkemään sairauksia, epäinhimillisyyttä, ilmastonlämpenemistä, epätasa-arvoa, rasismia, tai muita vääryyksiä tästä maailmasta, mutta jokainen meistä voi yrittää hetkeksi astua heikommassa asemassa olevan kenkiin ja miettiä millaista olisi, jos esimerkiksi vanhuuden, työttömyyden, sairauden, seksuaalisen suuntautumisen tai kulttuurin takia tulisi syrjityksi, vähätellyksi ja laiminlyödyksi yhteiskunnassa. Jokainen meistä voisi miettiä, mikä olisi se pieni, omia resursseja ylittämätön teko yhteisen hyvän vuoksi.
Olen aina ihaillut niitä, jotka tekevät aktiivisesti hyväntekeväisyyttä ja löytävät keinot vaikuttaa asioihin, ja samalla miettinyt että minunkin pitäisi. Ehkä joskus tarvitaan oman terveyden ja elämän horjuminen, ennen kuin löytyy ne omat keinot tehdä hyväntekeväisyyttä.

Kuvitusten tekeminen hajuste- ja sisäilmakamppanjoihin on minulle yksi niistä, ja alla niistä muutama esimerkki.