sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Tutkimusmatka Lahteen


Kolme viikkoa koulua on takana ja ensimmäinen kurssi on jo suoritettu, jeii! Ensimmäisen kerran sitten Bristolin, tuntuu että on taas joku järkevä ja toiveikas suunta tulevaisuudelle ja nyt huomaan miten paljon olen kaivannut säännöllisempää arkirutiinia ja sitä että saa olla osana työ- tai opiskeluyhteisöä. Reilu vuosi hurahti suorittaen kursseja yksikseen ja toivoen että freelancetöitä riittäisi, mutta pidemmän päälle se kävi yksinäiseksi ja työllistyminen ja toimeentulo todella epävarmaksi.

Asunto-ongelmaa lukuun ottamatta olen asettunut Lahteen todella hyvin, ja rakastan sitä että liikkuminen ja meneminen on niin helppoa lähes kaiken ollessa lyhyen kävelymatkan päässä. Koulussa olen saanut tutustua hurjan ihaniin ihmisiin, ja on meillä myös kahdesta nuoresta taiteilijaleidistä koostuva ME vertaistuki "ryhmäkin" täällä, mikä on ollut ihan huippua. Täältä on löytynyt ihana ystäväpiiri, ja tekemistä riittää vapaa-ajallekin. Viime viikonloppuna sain Bristolin aikaisia ystäviä vieraaksi, mikä oli myös hauska yllätys. Etenkin Lahden satama teki britteihin lähtemättömän vaikutuksen, jopa siinä määrin että he suunnittelevat jo Suomeen muuttoa. Siitäkin huolimatta että koko vierailun ajan vettä satoi kaatamalla. Oli kiva saada tuulahdus Bristolia Lahteen yhdeksi lauantaiksi, ja muistella niitä hektisiä aikoja yhdessä mun lempparikaupungeista.

Pienehköksi kaupungiksi täällä tuntuu olevan aika kivasti myös erilaisia tapahtumia. Tai sitten niissä tulee vain helpommin käytyä kun kaikki on tosiaan vain kiven heiton päässä. Ennen koulun alkua värjöteltiin Illallinen Suomen taivaan alla -tapahtumassa, kaksi viikkoa sitten käytiin fiilistelemässä sataman tivolia, ja viime viikonloppuna eksyttiin sattumalta kuuntelemaan todella laadukasta livemusaa lähipubiin. Luulin muuttavani johonkin pikku kylään missä mitään ei tapahdu, mutta täällähän on koko ajan menoa ja meininkiä! Olen tosi kiitollinen kaikista uusista ja vanhoista tuttavuuksista ja kokemuksista täällä, jotka ovat tehneet olon alusta asti niin kotoisaksi. 


Myöntää täytyy, ettei tästä ihan ongelmitta kuitenkaan selvitä, vaikka salaa jossain mielen perukoilla haaveilinkin, että opiskelijaelämän myötä yhtäkkiä kaikki rajoitteet ovat historiaa. Valitettavasti ne omat fyysiset voimavarat vain on ja pysyy rajallisina ja useimmiten se tarkoittaa sitä että pitää tehdä jatkuvasti valintoja siitä mihin kykenee osallistumaan ja mihin ei. Vaikka kuinka priorisoin niin, että arkena säästän energiani puhtaasti kouluun ja lopun ajasta vain lepään, on tullut niitä päiviä kun makaan kuumehorkassa ja liikuntakyvyttömänä peiton alla ja mietin että pettiköhän tämä mun kroppa nyt lopullisesti vai ei. Kyllähän se turhauttaa, ja varsinkin opiskeluympäristössä nuorten ja terveiden ihmisten ympäröimänä, se jotenkin konkretisoituu itsellekin miten paljon oma elämä eroaa siitä mitä se oli ennen ME:tä. Vaikka ajan kanssa siihen on pitänyt toki tottua, niin kyllä sitä aina vaan ajoittain pysähtyy miettimään, MIKSI. Miksi minä, miksi nyt.
Päätä huimaa kun kuuntelen, kuinka opiskelijakollegat käyvät opintojen ohessa töissä, salilla ja juhlimassa, kun itsellä vapaa aika arkipäivinä menee odotellessa että toimintakyky taas palautuisi kohtalaiseksi. Ja sitten muistan, että vasta kolme vuotta sitten itsekin opiskelin, tein 12 tuntisia päiviä studiolla, kävin töissä, lenkillä ja tanssimassa. Pelottavaa, miten arvaamattomasti ihmiskeho voi toimia, ja harmi että sen toimivuutta oppii yleensä arvostaman vasta sitten kun joku menee pieleen.
Kyllähän sen tiesi että kokopäiväisestä opiskelusta ei tule ihan helppoa, mutta opiskelijaelämä ja sen tuomat uraunelmat ovat saaneet minut entistä enemmän toivomaan että minä olen yksi niistä jotka ME:n ajan kanssa selättävät. Tavalla tai toisella. 
Eniten on ikävä harrastuksia, liikunnan tuomaa energistä oloa ja sitä, ettei joka välissä tarvinnut vain levätä. Ja sitä että asunnon löytäminen ei aiheuta tällaista pään vaivaa. 
Ehkä joku päivä...


Nyt aion keskittyä kuitenkin kaikkiin siisteihin juttuihin, joita Lahti ja uudet opinnot ovat tuoneet tullessaan, ja nauttia elämästä joka päivä kun se on mahdollista.
Lahti alkaa pikku hiljaa tulemaan vään tutummaksi, enkä eksy enää ihan jokaisessa kadun kulmassa. Trion kauppakeskusta lukuun ottamatta. Siellä eksyn edelleen...

Tässäpä oma top lista paikoista, jotka tähän tuoreeseen lahtelaiseen ovat tehneet vaikutuksen:

Kahviloista hyväksi havaitut ovat ainakin idyllinen ja lämmin henkinen Oskarin piha, Asemapäällikkö, sekä Kariranta satamassa.  Oskarin pihasta varsinkin on tullut aika lailla vakio paikka. Hyvät dinnerit on syöty PopotissaSeurahuoneella, Taivaan rannassa ja laivaravintola Kaunis Veerassa. Satama on muutenkin ihana, ja täynnä kivoja laivaravintoloita ja kahviloita. Tykkään live musiikista, ja laadukasta sellaista pääsi ihan sattumalta kuuntelemaan ainakin Brygga pubissa, joka tosin on ilmoittanut sulkevansa ovensa tämän kuun lopussa.  

Rautatienkatu on täynnä ihania laatumerkkejä myyviä vaateputiikkeja, kuten Mari Mari, Kukan eko, Millan putiikki ja Petit st Louis, ja monia muitakin jotka vielä toistaiseksi on koluamatta. Kukan eko myy kaikkia suomalaisia suosikki brändejä, ja ilokseni huomasin että myös second hand versioina.
Kesällä satamassa oli auki ihana Kesäkauppa, missä oli myynnissä lahtelaisia käsitöitä, design tuotteita ja vintagea. Harmi että sen avaamista saadaan odottaa taas ensi kesään.


Yleensä minä olen se, joka bongaa kaikki kirpparit ja vintage liikkeet heti ensimmäisenä kun johonkin kylään astun, joten aika yllättävää että vasta eilen lähdin ensimmäisen kerran koluamaan Lahden kirppareita. Harmikseni osa oli jo kiinni siinä vaiheessa kun pääsin liikenteeseen, mutta ehdin sentään tekemään pari löytöä Cetorissa ja Pelastusarmeijan kirpparilla. Mukaan lähti pinkki villainen minihame ja raikkaan värinen huivi. 

Vintage löytöjä taas voi tehdä ainakin Saidan verhoomossa, missä saa todella aurinkoista ja ystävällistä palvelua.


Tälläistä siis tänne. 
Välillä on kiva laittaa turistilasit päähän ja lähteä tutkimusmatkalle vaikka siihen tuttuunkin lähiympäristöön. Arjestakin saa paljon enemmän irti! 
Kivaa ja inspiroivaa viikkoa kaikille! 

perjantai 8. syyskuuta 2017



Pakko ottaa itsekin kantaa näihin viime päivien tapahtumiin, koska omakin mieli on ollut hetkittäin hieman matala huolestuttavien uutisten takia. 

Hiljattain Suomen ainoan ME:hen perehtyneen ja sen fysiologiaa pitkäjänteisesti tutkineen erikoislääkärin toimilupia on rajoitettu, ja tuhannet potilaat jäävät tämän seurauksena ilman elintärkeitä hoitojaan.
Suomessa, missä terveydenhuollon piti olla edistyksellistä, Valvira pitää kiinni siitä että Suomessa ainut hoitomuoto ME:hen tulee olemaan ns. PACE -menetelmä. Menetelmä, jonka jättitutkimuksen todelliset tulokset haluttiin salata, ja kun ne paljastuivat, kävi ilmi että koko tutkimus oli tarkoituksen mukaisesti vääristelty eikä kyseisellä menetelmällä ollut väitettyä parantavaa vaikutusta ME potilaisiin. Osan kunto huononi hoidon myötä entisestään.

Tukimuksen todellisen tuloksen paljastuttua esimerkiksi Amerikassa the Centers for Disease Control and Prevention (CDC) on poistanut PACE -menetelmän kokonaan hoitosuosituksistaan ME potilaille, mikä on jo iso juttu. Norjassa tulosten tultua julki, esittivät Norjan terveysviranomaiset virallisen anteeksipyynnön CFS/ME potilaille.
Suomessakin uutisoitiin, kuinka jättitutkimus paljastui roskaksi. Mutta mikään kohtelussa ei muutu.

Tähän väliin haluan sanoa, että en ole niitä, jotka uskovat salaliittoteorioihin tai yksisarvishoitoihin, tässä ei ole kyse siitä. Tässä on kyse siitä, että syystä tai toisesta Suomessa halutaan vaientaa ne lääkärit, jotka tekevät työtään sillä tutkivalla ja intohimoisella asenteella jolla lääkärin kuuluukin, tavoite potilaan parantumisesta edellä.  
Norjassa näyttää olevan käynnissä useampikin erilainen tutkimus ME mysteerin ratkaisemiseksi, eikä syytä etsitä enää somatisaatiosta, mistä Suomen terveydenhuollossa halutaan kynsin hampain pitää kiinni. Siitäkin huolimatta, että Duodecimissa sairautta kuvataan näin: 
"Krooninen väsymysoireyhtymä (chronic fatigue syndrome, CFS/ Myalginen enkefalomyeliitti) on vakavasti elämää rajoittava ELIMELLINEN (FYYSINEN) sairaus, jota psyykkiset syyt eivät selitä."

Myös CFS:ään perehtyneiden lääkäreiden mukaan kyse on neuroimmuunisairaudesta, jolle leimallista on autonomisen hermoston häiriötila. Heidän mukaansa oireyhtymä on fyysinen. Myös Maailman terveysjärjestö WHO määrittelee CFS:n neurologiseksi sairaudeksi.
Griffith:n yliopisto on löytänyt tutkimuksessaan että CFS/SEID-potilailla on solujen sisäisessä toiminnassa fysiologinen poikkeavuus terveisiin verrokkeihin nähden. Samoin niin Norjassa kuin Yhdysvalloissa on löydetty CFS/SEID-potilaiden verestä poikkeavia pitoisuuksia tietyissä sytokiineissa/proteiineissa terveisiin verrokkeihin nähden. 
Norjassa tehtyjen tutkimusten mukaan lähes kaikissa tapauksissa CFS:n puhkeamista edeltää infektio. Altistavina tekijöinä on todettu olevan myös ympäristön myrkyille alistuminen, tietyt rokotukset sekä sidekudospoikkeavuus.

Pätkä unestan sivuilta liittyen Norjan tutkimukseen, joka osoittaa että PACE -menetelmään kuuluva asteittain lisättävä liikunta(GET), voi olla haitaksi potilaille:

"ME/CFS-potilaat kokevat yleisesti, että lihakset menevät "hapoille" pienestäkin rasituksesta. Tuore norjalainen tutkimus on vihdoin pystynyt osoittamaan, että ME/CFS-potilaiden kokemuksen takana näyttää sittenkin olevan fyysinen ongelma: ME/CFS-oireista kärsivät potilaat eivät pysty normaalisti käyttämään happea energiatuotantoon (aerobisen energiatuotannon häiriö). Seurauksena on, että fyysisen rasituksen aikana energiaa joudutaan tuottamaan tehottomalla tavalla ilman happea (anaerobisesti), jolloin kudoksiin kertyy maitohappoa. Energialähteinä käytetään aminohappoja, joita energiapulassa saatetaan hakea myös elimistön omista rakenteista (naisilla mm sidekudoksesta, miehillä lihaskudoksesta). Tutkimus tekee ymmärrettäväksi sen, miksi ME/CFS-potilaat kokevat energiankulutuksen lisäämisen esim. vähittäin lisättävällä liikunnalla (Graded Excercise Therapy eli GET) pahentavan sairauden oireita ja edistävän kudosten rappeutumista."

Näyttää siltä, että muualla maailmassa ollaan menossa asian suhteen kovasti eteenpäin, mutta samaan aikaan Suomessa otetaan askelia vain taaksepäin. Se on todella surullista, koska tästä oikeusmurhasta ei kärsi ketkään muut kuin potilaat.
Tässä on hyvä artikkeli, josta käy ilmi miten surkealla tolalla sairauden tutkimus ja ymmärtäminen on Suomessa verrattuna muihin maihin:

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/cfsn-hoito-ja-tutkimus-ulkomailla-ainakin-40-000-ruotsalaista-karsii-sairaudesta/?shared=54704-bfd1a3ff-4


PACE menetelmä on todettu jo kelvottomaksi hoitomuodoksi ME potilaille, mutta toimiviakin hoitoja on olemassa. Harmi vain, että Valviran vuoksi nekään lääkärit, jotka aiemmin ovat lääkehoitoja ME:hen määränneet, eivät enää sitä uskalla tehdä.
Yksi näistä hoitovaihtoehdoista on LDN, eli Low dose Naltrexone. Naltrexone on opioidiantagonisti, joka lisää immuunijärjestelmän toimintaa, ja sillä on hoidettu autoimmuuni- ja muita immuunijärjestelmän sairauksia, neurologisi sairauksia, kroonisia infektioita ja joitakin syöpiä. 
Matala-annoksisella Naltrexonilla on minimaalisen vähän sivuvaikutuksia, ja sen käyttö on pääasiassa erittäin turvallista.
CFS/ME potilailla lääke tehoaa noin. 60-70 %:lle potilaista, lievittäen oireita yleensä 20-50 %, joskus jopa enemmän. Jos potilaskertomuksia ja lukuja on uskominen, on ko hoito ME potilaille tehokkaampi ja turvallisempi kuin PACE. 

Itse sairastin vuosikausia elämää rajoittavaa kroonista hengitystieinfektiota, saamatta julkiselta puolelta siihen pysyvää ja tehokasta helpotusta. Pitkään jatkunut krooninen tulehdus yhdistettynä hometaloon johti lopulta ME:n puhkeamiseen. Huomasin että minä, aktiivinen ja tekeväinen ihminen en vain palautunut enää pienimmästäkään fyysisestä rasituksesta normaalisti. Elämästä tuli kipua, pahoinvointia ja heikotusta. Aamulla tiesi jo heti silmät avatessa, tuleeko päivästä ihan siedettävä vai kertakaikkisen karsea. Oksentelin lenkkipoluille ja puolen kilometrin fillarointi johti päiväkausien toipumiseen. Vaikka minut kierrätettiin lähes kaikki HUS:in erikoissairaanhoidon poliklinikat läpi infektiosairauksista sisätauteihin ja neurolle, käteen ei jäänyt MITÄÄN. Olin lähtöpisteessä, kun viimeiseltäkin poliklinikalta nostettiin kädet pystyyn ja sanottiin että harmi juttu mutta koita pärjäillä.
Vaikka kuinka yritin sisulla jatkaa normaalia arkea, ei siitä päässyt mihinkään että olin vain liian sairas. Lähipiirini joka näki tilanteeni, tiesi koko ajan, että en "ajatellut sairautta itselleni". 
Lopulta löysin mutkien kautta tieni yksityisille erikoislääkäreille, ja nyt Low dose naltrexonea vuoden syötyäni, voin sanoa että olen saanut valtavan määrän elämänlaatua takaisin. Ensimmäisen kerran vuosikausiin, olen ollut YHDEKSÄN KUUKAUTTA ilman punkteerausta tai antibiottikuuria vaativaa hengitystieinfektiota! Se on kuin lottovoitto ihmiselle, jota vaikeat ja tuskalliset infektiot ovat varjostaneet koko aikuisiän. Ilman kyseistä lääkettä, tuskin olisin tässä fyysisessä kunnossa, että kykenin aloittamaan AMK opinnot uudelleen. 

Pistää miettimään, että onko Suomella todella varaa jättää näin suuri ihmispotentiaali kärsimään työkyvyttömiksi ilman asiallista hoitoa? ME on yksi invalidisoivimmista sairauksista, mutta kovin monia meitä yhdistää se kova halu päästä takaisin elämään, opintoihin, työhön ja harrastuksiin kiinni. Valitettavasti tämän hetkiset toimenpiteet Suomessa eivät tätä kuitenkaan edistä. En olisi uskonut, että vuonna 2017, 100-vuotiaassa Suomessa on joukko enemmän tai vähemmän invalidisoituneita ihmisiä, jotka joutuvat tosissaan harkitsemaan lähtevänsä hakemaan sairauteensa hoitoa ulkomailta. 

En varmasti ole ainut, joka on tämän hetkisestä tilanteesta huolissaan ja varuillaan. Vaikeat terveydelliset haasteet kohdanneena, myös ärsyttää miten paljon juuri nyt mediatilaa saavat itse oppineet asiantuntijat, jotka julistavat ME:nkin paranevan ajatustreenillä ja "puhumalla omille aivoilleen". Ne ketkä yrittävät saada ME:tä somatisaation aiheuttamaksi, ovat näistä aivojumppa ulostuloista varmasti riemuissaan. Mutta kehotus ajatustreenistä ei paljon lämmitä niiden potilaiden mieltä, jotka tarvitsisivat oikeita hoitoja vakaviin elimellisiin sairauksiinsa. Niiden potilaiden vuoksi, jotka ovat ME:n takia menettäneet liikunta- ja puhekykynsä, toivoisin että jokainen itse oppinut oman elämänsä "asiantuntija" jolla ei ole tietoa ko sairaudesta, ymmärtäisi olla julkisuudessa julistamatta kuinka tästäkin paranee itseään psyykkaamalla ja värikkäiden pallojen päällä kävelemällä.

Sorry, pitkä teksti. Kukaan ei varmaan jaksanut lukea loppuun asti.
 Toivottavasti kaikki käyvät allekirjoittamassa addressin sen puolesta, että Suomessakin ME potilaat saisi joskus parempaa kohtelua ja kunnollista hoitoa. Linkki addressiin löytyy täältä:

https://www.adressit.com/cfs_tutkimus_ja_asianmukainen_hoito_aloitettava_valittomasti

Kaikesta huolimatta olen todella innoissani opinnoista, ensimmäiset kaksi viikkoa koulussa on olut äärettömän motivoivia, vaikka terveydelliset rajoitteet asettavatkin omat haasteensa. Just nyt kaikki on tosi siistiä. Tykkään mun arjesta, ihmisistä ja ennen kaikkea koulusta täällä ja mikä parasta, rajoituksista huolimatta elämällä on taas suunta joka vaikuttaa todella innostavalta. 
Oikeuskin toteutuu vielä. 

PUS! 



Lähteet: 

http://ldn.gehennom.org/ldn.html

CFS ja solujen sisäinen fysiologinen poikkeavuus:

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/cfsn-hoito-ja-tutkimus-ulkomailla-ainakin-40-000-ruotsalaista-karsii-sairaudesta/

https://suomenkuvalehti.fi/jutut/tiede/miljoonia-maksanut-jattitutkimus-paljastui-roskaksi-yha-sairaammat-potilaat-julistettiin-parantuneiksi/

http://www.meassociation.org.uk/2017/07/cdc-removes-cbt-and-get-as-recommended-treatments-for-mecfs-11-july-2017/

perjantai 25. elokuuta 2017

Uusi alku Lahdessa

Nyt sitä ollaan sitten Lahtelaisia kolmatta viikkoa.
Kokemuksesta viisastuneena, muutin uuteen asuntoon tällä kertaa minimaalisella tavaramäärällä, enkä ole vaivautunut laittamaan tavaroita paikalleen ennen kuin voin olla varma ettei asunnossa homeet, rakennusmateriaalit, voc-päästöt tai puutteelliset ilmanvaihdot sairastuta minua enempää. Asuntohuolia lukuun ottamatta Lahteen muutto on tuntunut positiiviselta vaihtelulta ja odotankin uusia opintoja todella malttamattomana. Malttamattomana ja innostuneena, ja silti jossain takaraivossa ollen pelko ja huoli siitä, miten kestän jos terveysongelmat ottavatkin taas takapakkia.

Tasan kolme vuotta sitten valmistauduin myös intoa puhkuen uusien opintojen alkuun Bristolissa, ja näin syyskuun kynnyksellä on muistot tuolta syksyltä vieneet mennessään.
Elokuussa 2014, kolmen viikon Thaimaassa seikkailemisen jälkeen, pakkasin vähän isommat matkalaukut ja suuntasin Oxfordin kautta kohti Bristolia, ja 9 Langton Parkia.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin asetun taas uuteen kaupunkiin ja aloitan uudet opinnot, mutta kaiken innostuksenkin keskellä, valitettavasti tästä syksystä puuttuu se kolmen vuoden takainen huolettomuus ja autuas tunne elämän rajattomuudesta. Välillä pelkään, että olen loppuelämäkseni menettänyt mahdollisuuden spontaaniin ja huolettomaan elämään. Kuin elämään olisi tullut kiusankappale, joka yrittää vaikuttaa ja vaikuttaakin pienimpiinkin valintoihini ja estää minua olemasta ihan täysillä minä. Välillä iskee suoranainen pakokauhu siitä, että enkö tosiaan enää voi vain tehdä valintoja ja liikkeitä intuitio- ja fiilispohjalta, tai heittäytyä asioihin joista nautin ilman että joudun murehtimaan fyysisiä seurauksia. Monen erilaisen elämän kriisin kohdatessa, voi edetä hyväksymällä ja käsittelemällä asian, ja pikkuhiljaa jatkamalla elämää ja päästä asiasta yli, mutta jos aktiviteetti tai tekeminen, joka auttaisi "jatkamaan elämää", aiheuttaa arvaamattomia oireita ja arki jumittaa sopivan kodin löytymisen mahdottomuudessa, miten jatkaa elämää? Onko mindfullness ja asioiden hyväksymisen yrittäminen turhaa touhua, jos todellisuudessa haluaisi vain saada huolista vapaan elämänsä takaisin? Tällaista tulee pohdittua. Sitten taas toisaalta, kun ei mitään voi pitää itsestään selvyytenä, sitä osaa todella, siis TODELLA arvostaa kaikkea hyvää. 

Vaikka pääasiassa olen edelleen kaikesta yli-innostunut, optimistinen ja välillä jopa naurettavan onnellinen jokaisesta terveestä hetkestä mukavien asioiden parissa, välillä mielen valtaa huoli tulevaisuudesta ja selviämisestä, kun ei olisi varaa enää yhteenkään terveydelliseen takapakkiin. Jokainen kanssani samat sairaudet kohdannut tietää miten massiivista epävarmuutta kodittomuus ja työkyvyttömyys tuo tullessaan, etenkin jos on käytännössä omillaan. Se on tilanne, johon ei pysty varautumaan ennen kuin se sattuu omalle kohdalle, eikä samaistua jos ei sitä epävarmuutta ole joutunut itse kohtaamaan ja siitä itse selviämään. Toivoisin että voisin lähteä alkaviin opintoihin sillä rennolla huolettoman opiskelijan asenteella kuin monet muut, mutta itsellä tuleviin opintoihin kasaantuu aivan valtavan suuret toiveet ja odotukset saada vielä mahdollisuus hyvään uraan ja itsenäiseen elämään. Jos terveyteni nyt ei kestä oppilaitoksen tiloja, opinnoissa käytettäviä tekstiilejä tai opiskelutahtia, jaksanko enää löytää uusia ratkaisuja ja keinoja selviytyä? Toisaalta tiedän että etukäteen murehtiminen ei ole hyvästä, mutta elämän kokemukset tekevät väistämättä varautuneeksi, ja fiilikset tulevaisuudesta vaihtelevat fyysisen voinnin mukaan. Kun on kerran menettänyt elämästä ne perusturvat, niin uusi mahdollisuus tuntuu elämän ja kuoleman kysymykseltä. 

Uuden yrityksen kunniaksi, muisteloita Bristolin ajoilta kuvien muodossa. Voi miten ikävöinkään noita maisemia, Bristolin kirppareita, hulluja kämppiksiä, viikonloppuja Lontoossa, ja tietysti ennen kaikkea niitä pitkiä päiviä yliopiston studiolla. <3


Vaikka aika Bristolissa ei mennyt hometaloineen ja sairasteluineen kuin Strömsössä ja seuraus oli kutakuinkin koko elämään ulottuva katastrofi, oli se jonkinlainen oleellinen käännekohta elämässäni monellakin tapaa. Mitä tuo aika sitten opetti?

Se opetti, että...
1. Maailmassa on enemmän avoimuutta, suvaitsevaisuutta, kannustavaisuutta, avarakatseisuutta ja ystävällisyyttä kuin mitä tiesin ennen kuin muutin hetkeksi Suomen rajojen ulkopuolelle. 

2. Heittäytymällä tuntemattomaan ja uskaltautumalla omien mukavuusrajojensa ulkopuolelle, voi löytää itsestään uskallusta, rohkeutta ja voimavaroja joita ei muuten löytäisi. 

3. Omasta elämästä, onnellisuudesta ja itsevarmuudesta olemme hyvin pitkälti itse vastuussa, eikä sitä vastuuta voi eikä pidä sysätä muiden harteille. 

4. On turha yrittää muuttaa itseään, edes niitä oudoimpia outouksiaan miellyttääkseen muita, vaikka olisi lapsesta saakka saanut tuntea olevansa varsinainen weirdo. :D Kaikki erilaisuus tai tavanomaisesta reitistä poikkeaminen ei aina välttämättä ole pelkästään huonoa. 

5. Omia unelmia ja intuitiota on typerää yrittää vaimentaa, jos niiden seuraaminen tuntuu oikealta reitiltä onnellisuuteen, vaikkei se aina olisi se helpoin, turvallisin ja nopein oikotie onneen.

6. Luovuutta ruokkivia inspiraation lähteitä on koko ajan ja kaikkialla, kun tajuaa vain avata silmät ja nähdä ne.

7. Keskeneräisyys ei ole syy heittää hanskoja tiskiin. Kaikessa ei tarvitse olla paras tai valmis, vaan tärkeintä on että tekee parhaansa. 

8. Aito onnellisuus ei tule siitä että kaikki näyttää pintapuolisesti täydelliseltä, vaan siitä että saa tehdä asioita joista tykkää, ihmisten kanssa joilla on samanlaiset arvot ja elää oman näköisä elämää omien arvojensa mukaisesti. 

9. On ihan ok itkeä onnesta sen takia että syysaamu sateen jälkeen tuoksuu niin ihanalta, superherkkyys on voimavara, ei heikkous, vaikka johtaisikin siihen että weirdon leima on tullut jäädäkseen, haha :D 


Ja muistoista takaisin nykyhetkeen.
Ensi viikolla alkaa siis arki opintojen parissa ja innolla odotankin jo näkeväni pääsykokeista tutun kivan porukan. Sormet syyhyävät päästä käsiksi uusiin luoviin projekteihin ja oppimaan taas uusia taitoja. Kirjaimellisesti melkein itken ilosta koska olen niin innoissani siitä ajatuksesta että pääsen toivon mukaan jatkamaan siitä mihin Bristolissa jäin. 



Elokuu on hurahtanut siis uuteen kaupunkiin tutustuessa, ja etenkin Lahden ihana satama, putiikit, kahvilat ja tapahtumat ovat olleet iloinen yllätys. Hauskaa vaihtelua on se, että kaikki, siis KAIKKI on kävelymatkan päässä, ja lähes joka kerta kun lähden kotiovesta ulos, tulee joku tuttu vastaan. Pikkukaupungin iloja. Suosikkiravintolat, kahvilat ja suomidesign kaupat on tullut jo koluttua, niistä lisää myöhemmin. Huomenna on suunnitelmissa osallistua Illallinen Suomen taivaan alla -tapahtumaan, sekä jatkaa iltaa Lahden Seurahuoneen terassilla järjestettävään lattaritapahtumaan. Kuulostaa hauskalta tavalta virallisesti päättää tämä kesä, ja avata uusi sivu elämässä toivoen, että kaikki sujuu just hyvin. Että elämä voittaa ja asiat järjestyy. Pää kylmänä vaan, niin kuin eräs yrittäjä tapaa sanoa...
Lahden asunnossa mulla on vain yksi lautanen, yksi haarukka, vaatteet pahvilaatikoissa, ja keskellä tyhjää asuntoa vaan luova sekamelska jossa saan tilaustyöt ja kortit tehtyä. En tiedä onko nykyinen asunto vielä "the asunto", mutta koitan pärjätä siinä toistaiseksi.

Olipas sekavaa ajatusoksennusta. No, joka tapauksessa aurinkoista alkavaa syksyä, voimia vertaistuelle ja rutkasti inspiraatiota ja innostusta kaikille! <3




maanantai 3. heinäkuuta 2017

Terveisiä Espanjasta

Onpas täällä ollut hiljaista, korkea aika siis kirjoitella ajatuksia vähän tännekin! :)

Kesä on tullut hurjaa vauhtia, ja asioita on tapahtunut nopealla tahdilla. Kevät hurahti avoimien korkeakouluopintojen ja kuvitustoimeksiantojen parissa, välillä heikommassa, välillä vahvemmassa kunnossa. Olen kevään aikana myös aloittanut mindfullness -meditaation harjoittelun, jonka avulla toivon pikkuhlijaa oppivani hyväksymään sen, että fyysinen kuntoni on ainakin toistaiseksi rajallinen ja ennustamaton, mutta elämästä voi silti tehdä mielekästä ja omannäköistä, kaikesta huolimatta. Kuten ihana mindfullness valmentajani sanoi, "Odottaminen on onnellisuuden este" (tai jotain sinne päin...), enkä voi elää kaiken aikaa vain odotellen, että yhtäkkiä olen samassa kunnossa kuin ennen terveyteni romahtamista. Jos elän vain odottaen jotain mitä ei välttämättä tapahdu, en pysty nauttimaan elämästä, joka on kuitenkin tässä ja nyt.

Keväällä päätin kokeilla onneani ja hakea Lahden AMK:n muotoiluinstituuttiin opiskelemaan Muotoilijan koulutusohjelmaan. Olin jo iloinen, kun sain kutsun pääsykokeisiin, mutta vielä iloisempi, kun toissa viikolla, Espanjan auringon alla ollessani sain tiedon, että unelmieni opiskelupaikka aukesi kuin aukesikin, hyvillä pisteillä. Olen todella, järjettömän innoissani, vaikka tiedän että haasteita tulee olemaan. Muotoiluinstituutti ei ole sisäilmaltaan täysin ongelmaton, mutta muutamien luovien alojen oppilaitosten vaihtoehdoista olen todennut sen kuitenkin järkevimmäksi. Erityisjärjestelyitä tulen varmasti opinnoissa tarvitsemaan, mutta haluan uskoa että ongelmiin löytyy ratkaisut, jos kutsumus johonkin on näin suuri.

Teollisen- ja brändisuunnittelun alla olevista suuntautumisvaihtoehdoista valitsin puettavan muotoilun, ja toivon niin täydestä sydämestäni, että tämä on uusi mahdollisuus päästä tekemään sitä, mikä on niin vahva intohimoni, eli jonain päivänä tuoda vaatemarkkinoille ekologisempia, eettisempiä ja myrkyttömämpiä vaihtoehtoja. En itse esimerkiksi pysty menemään Zaraan tai H&M:ään saamatta vuotavaa nenää, nuhaa ja heikkoa oloa, mikä kertoo jo tarpeeksi vaateteollisuudessa käytettävien myrkkyjen määrästä. Kaikki nuo myrkyt päätyvät meihin ihmisiin, mutta myös ympäristöön, ja tuhoamme tätä maapalloa aivan liian kovaa vauhtia. Ympäristön ja ihmisten saastuttaminen myrkyillä, ja siihen ratkaisujen löytäminen on niin lähellä sydäntäni, että lääkärinkään varoitukset vaatetusalan järkevyydestä kohdallani, eivät sitten pitäneet minua erossa vaatesuunnitteluopinnoista. Tuntuu että kaiken luovuuteni ja intohimoni haluan ilmaista nimenoman vaatesuunnittelun muodossa. Sen avulla on mahdollista luoda jotain visuaalisesti kaunista, mutta myös vaikuttaa suurempiin ja tärkeämpiin asioihin, kuten ympäristöön ja terveyteen.

Innostuksen ja pelon sekaisin tuntein siis mietin, että onko tässä uusi mieletön mahdollisuus päästä täysillä taas toteuttamaan omia visioita ja luovuutta, vai putoanko korkealta ja kovaa. Sitä en aio kuitenkaan murehtia nyt, vaan aion nyt iloita tulevasta syksystä täysillä.


Kesän alun kruunasi extempore reissu Barcelonaan ja Malagaan, minne pitkästä aikaa reissasin yksin, viettämään aikaa ystävien kanssa. Keskiviikosta sunnuntaihin vietin Barcelonassa, mistä matkustin junalla viikoksi Malagaan.
Meren läheisyydessä poskionteloiden ja pään jomotukset jäivät tauolle, enkä tarvinnut jatkuvia astma-, kortisoni ja päänsärkylääkkeitä, mikä oli aivan fantastinen ja toivoa herättävä tunne. Ympäristöllä ja meri-ilmalla on siis valtava merkitys tiettyjen oireiden kannalta.
Normaalisti tiukahkoa ruokavaliota noudattavana, reissussa sain tulisilla tapaksilla ja viinillä tietysti vatsan kipeäksi, ja kuumuudessa kävelyllä jalat välillä siihen kuntoon että muutamat päivät menivät sängyn pohjalla, mutta kokonaisuutena reissu oli aivan täydellinen ja ihana kokemus. Omasta rasituksensietokyvystä oppii aina lisää, ja mieluummin nautin välillä elämästä ja otan vastaan ikävätkin seuraukset, kuin varon jatkuvasti kaikkea etukäteen. Veneretken ja salsan missaaminen kipujen vuoksi harmitti kaikkein eniten, mutta onpahan hyvä syy palata takaisin noihin ihaniin maisemiin.

Turkoosiin mereen hyppääminen veneen kannelta ja lämpimät illat hyvän seuran, tapasten ja viinin kera, niistä on täydellinen loma tehty. Mieleen jäi myös kohtaamiset uusien ihanien ihmisten kanssa, joista osasta tuli jopa ystäviä. Junamatka Barcelonasta Malagaan ei olis voinut rattoisammin mennä! Vastapäätäni istui ihana espanjalaisen viisi vuotias Adrian äitinsä ja vauvan kanssa. Huomasin että tämä minironaldo halusi ottaa kontaktia, mutta välissä oli kielimuuri. Niinpä otin matkalippuni ja kysyin onko pojalla kyniä. Poika kaivoi tussit ja piirustuspaperia repusta, ja aloimme opettamaan toisillemme kieliä. Piirsimme kuvia ja molemmat sanoi sitten omalla kielellään, mitä kuva esittää ja toisen piti toistaa kunnes sana jäi päähän. Kolme tuntia hurahti lentäen. Piirustusleikin jälkeen muut vieressämme istuvat ihanat ihmiset osallistuivat espanjan oppituntiini huutelemalla apuja, ja tunnelma oli mitä loistavin!
Ihan parasta, kun ei tarvitse antaa kielellisten tai kulttuuristen muurien tulla kommunikoinnin väliin! Arvatkaa minne suunnittelen jo lähteväni opiskeluvaihtoon tai työharjoitteluun...

Juhannuskin meni siis Espanjassa. Ensin syötiin pieni tapas illallinen kämpillä, ja siitä suunnattiin rannalle, minne tuhannet ihmiset kokoontuivat juhlimaan San Juania. Dj soitti ja tunnelma oli mitä loistavin, juhannuskokkoineen päivineen.







Meikäläisen tapaan myös Malagan sairaalapäivystys tuli yhden illan aikana tutuksi. En tiedä mitä tapahtui, mutta siinä vaiheessa kun en pystynyt kipujen takia istumaan, makaamaan tai seisomaan, eikä kotikonstit tai kipulääkkeet auttaneet, oli pakko hakea helpotusta lääkäriltä.
Täytyy sanoa, että Suomen päivystykset nähneenä, voisin ylistää Malagan päivystystä loputtomiin. Menin sinne todella kovissa kivuissa, vatsakipu (jostain mystisestä syystä) säteili todella tuskallisesti oikeaan hartiaan ja käsivarteen niin että koko oleminen oli todella hankalaa.
Siitä, kun menin sairaalan ovista sisälle, kului aikaa ehkä puoli tuntia, niin olin jo suonen sisäisessä kipulääkityksessä peiton alla, ja koin lähes taivaallisen nopean kivun lievityksen, mitä en suomalaisessa päivystyksessä ole ikinä kokenut. Lääkäri ja hoitajat olivat todella empaattisia, eikä tarvinnut kuunnella hoitohenkilökunnan vähättelevää päivittelyä siitä miten kehtasinkaan tulla päivystykseen kuluttaman arvokkaita resursseja. Suomessa hoitohenkilökunta kävelee usein tympeän näköisenä ohitsesi huomioimatta sinua, vaikka vaikeroisit minkälaisissa tuskissa. Pahimmillaan jopa nauraa ja vääntää vitsiä kustannuksellasi, siis ihan pahimmissa omalle kohdalle sattuneissa tilanteissa. Malagan päivystysksessä oli aivan päin vastoin. Tuli tunne, että potilaan oloa oikeasti haluttiin helpottaa ja niin tehtiin, nopeasti ja tehokkaasti. Suonen sisäisen kipulääkityksen jälkeen pystyin hyvillä mielin lähteä asunnolle lepäämään ilman kipuja.

Ei toki voi täysin yleistää, mutta väkisinkin mietin, että olisiko se tosiaan liikaa vaadittu, että Suomessakin uskottaisiin että harvemmin potilas pelkästään tekemisen puutteessa hakee apua oireisiin tai sairauksiinsa. Itse olen jo pikkuhiljaa hyväksynyt, että neuroimmunologisen ja monimuotoisen sairauden ja ympäristöherkkyyksien vuoksi kroppani ei aina toimi kuten haluaisin. Omien huonojen kokemusten perusteella, Suomessa itselläni on todella korkea kynnys kuitenkaan hakea apua tai helpotusta vaikka kärsisin kuinka paljon.Vähättelyä ja tahallista väärinymmärrystä saa osakseen empatian ja avun sijaan. Kaikki ei varmasi ole pelkästään mustavalkoista, mutta mielestäni ihmisten inhimillisen ja arvostavan kohtelun ja potilaan uskomisen pitäisi kuitenkin onnistua, jos on terveydenhoitoalalle hakeutunut.











Näihin kuviin näihin tunnelmiin. Ihanan reissun lämpimien muistojen voimin kohti syksyn uusia haasteita. Alle kuukauden päästä on siis edessä Lahteen muutto. Löysin ihanan asunnon, jota ainakin yksi sisäilmaongelmille oireileva uskalsi vahvasti suositella. Nyt ei voi kun toivoa parasta ja uskoa että asiat järjestyy parhain päin!


tiistai 14. maaliskuuta 2017

Keväinen Lontoo

Vime viikolla tuli päivän varoitusajalla mahdollisuus lähteä viettämään talvilomaa jonnekin päin maailmaa, eikä tarvinnut moneen kertaan miettiä, missä haluaisin tähän aikaan vuodesta mieluiten vajaan viikon viettää. Lontoo kutsui! Tismalleen tähän aikaan vuodesta Lontoossa on tullut oltua myös kaksi ja kolme vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten, kun Bristolin hometalosta ja sisällä polttavasta kämppiksestä piti saada vapaata, ja lähdin yksikseni Lontooseen katsomaan Leijonakuningas -musikaalia. Kolme vuotta sitten taas oltiin viettämässä siskon synttäreitä Bodyguard -musikaalin merkeissä. Siinä välissä siellä onkin tullut ravattua lukuisia kertoja, milloin viettämässä synttäreitä, milloin hankkimassa kankaita koulumateriaaleihin, milloin mitäkin. Lontoo on ollut rakas jo 9-vuotiaasta asti, kuin toinen pääkaupunki. Silti, sieltä löytyy aina uutta, eikä sitä saa koskaan koluttua loppuun. Nyt tuli mahdollisuus käydä tuhlaamassa jemmassa olleet punnat jotka olivat jääneet talteen Bristolista pois muuttaessa.

Keskiviikkona tultiin Lontooseen aamulla, ja vuokrattiin kaupunkipyörät hotellin vierestä. Pyöräiltiin jopa niinkin ahkerasti, kuin lähimpään vastaan tulevaan pubiin lounaalle (ja odottelemaan päivällistä, heh). Illalla meidän hotelli tarjosi todella kattavat viininmaistajaiset, missä meitä hemmoteltiin vaikka minkälaisilla paikallisilla herkuilla, mikä oli todella ihana yllätys. Hotel Z Gloucester Placessa oli todella viihtyisä, kodikas ja trendikäs, pienehkö ja siisti hotelli. Hotellissa oli ihanasti sisustettu yleistila, missä oli aina tarjolla jotain ilmaista purtavaa ja juomia. Sinne oli mukava mennä omaan rauhaan tekemään töitä, jotka piti saada reissun aikana lähtemään eteenpäin. Pieni paniikki persuksissa on aina terveellistä, eikö niin Annukka? Hehheh...
Hajusteyliherkkyyteni otettiin myös hyvin vastaan, eikä huonetta siivottu hajustetuilla tuotteilla. Etukäteen hieman pelkäsin, minkälainen hotelli tulisi homeen luvatussa maassa vastaan, mutta kaikki meni onneksi kohtalaisen hyvin, vaikka reissun ajan Suomessa alkanut puolikuntoisuus jatkuikin.







Torstaina oli upea aurinkoinen sää, ja lähdettiin aamiaisen jälkeen käppäilemään Portobello roadille, missä saatiin nauttia kevään ensimmäiset kahvit terassilla. Sen jälkeen vuokrattiin pyörät Hyde Parkissa, missä oli aivan ihanaa pyöräillä kesäisessä säässä, aina siihen asti kun jalat oli tohjona. Pyöräilyn jälkeen suunnattiin Covent Gardeniin illalliselle summamutikassa ja nälkäisinä valittuun aasialaiseen ravintolaan.

Perjantaina käytiin tuttujen kanssa Harrodsilla perinteisellä afternoon teellä. Tunnit hurahtivat hyvässä seurassa, kunnes olikin jo myöhäinen iltapäivä. Olin haaveillut pääseväni perjantai-iltana katsomaan musikaalia, mutta heikon voinnin vuoksi oli pakko tyytyä lepäilemään iltapäivä hotellilla. Illalla käytiin ainoastaan hotellin lähistöllä Baker Streetillä Natural Kitchenissä syömässä terveellisiä herkkuja, ja jatkettiin yöunille.

Lauantaina lähdettiin pubiin aamiaselle, ja sitä kautta Spitalfieldsin torille pyörimään. Päiväunien jälkeen treffattiin illalla vielä rakas Bristolin ystävä Sohossa, herkullisen aasialaisen ruoan ja coctailien merkeissä. Ravintola Inamossa ei ollut lainkaan tavallisia ruokalistoja käytössä, vaan tilaukset tehtiin itse käyttämällä pöydässä olevaa kosketusnäyttöä. Systeemin käytännöllisyys jäi hiukan epävarmaksi, mutta ruoka oli loistavaa, seurasta puhumattkaan. Koska oli viimeinen ilta, päätettiin käydä vielä yksillä hotellin lähellä olevassa pubissa. Hassua, kun pystyi iltamyöhällä istumaan terassilla tähän aikaan vuodesta. 

Sunnuntaina ei sitten enää ehdittykään paljon muuta kuin vetämään afternoon teet skonsseineen ja herkkuineen, koska illalla oli lento. Vähän väsyneen levottomissa, "kaikki joko naurattaa päättömästi tai itkettää" -tunnelmissa raahauduttiin Gatwickin lentokentälle odottelemaan kotimatkaa. (Vaikken ihan varma olekaan missä se koti oikein sijaitsee...)






Ihana, naurun täyteinen pikku reissu oli, vaikka taas kerran ajoittain harmitti oma rajallinen kunto. Niin paljon olisi ollut tekemistä ja ihmisiä joita nähdä, mutta harmittavan usein piti jäädä keräämään voimia sängyn pohjalle. Todella turhauttavaa, kun yhtäkkiä se, mikä on ennen ollut normaalia, vaatiikin nykyään fyysistä ponnistelua aivan eri tavalla. Jos tekee yhden asian, ei kunto enää välttämättä riitä toiseen. Tekeminen, meneminen, rehkiminen ja väärien asioiden syöminen kostautuu aina jälkikäteen ikävillä oireilla, eikä siinä vaiheessa auta mikään muu kuin totaalinen lepo ja altistusten välttäminen, vaikka olisi intoa tehdä jotain aivan muuta, ja elää huolettomasti. Kuvissa näytän energiseltä ja hyvinvoivalta, mutta todellisuus on sitä, että parhaimmillanikin, kamppailen usein jossain määrin invalidioivin oireiden kanssa. Elämä on vain tasapainoilua siitä, minkälainen määrä kipua ja oireita kaataa sängynpohjalle, ja minkälaisten tilojen kanssa voi vielä sinnitellä menemään.

Toisaalta, siinä on myös hyvät puolensa, kun joutuu kuuntelemaan omaa kroppaa reissussa. Ei tule turhaan tehtyä liian mahtipontisia suunnitelmia ja tiukkoja aikatauluja, vaan tulee oikeasti otettua rennosti ja elettyä siinä hetkessä joka on käsillä. Kun ei tiedä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan, voi ottaa kaiken ilon irti siitä hetkestä, kun kunto on parempi.








Lontoon katuja tallatessa tuli taas kerran suunnaton ikävä Bristoliin. Haikeutta aiheuttaa se tosiasia, että kurssikaverini Bristolissa valmistuvat yhdeksän viikon päästä, enkä saa rauhaa siltä ajatukselta, että kaikkein eniten haluaisin olla heidän joukossaan suunnittelemassa sitä viimeistä mallistoa huipputyyppien kanssa. Miksi juuri silloin, kun on tajunnut lähteä elämässään tavoittelemaan omia oikeita unelmiaan, ne voidaan viedä niin nopeasti tavalla, johon ei pysty mitenkään itse vaikuttamaan. Joinain päivinä mietin, että lähden Bristoliin valmistumaan vaikka se olisi viimeinen tekoni, kunnes fyysiset rajoitteet palauttavat maan pinnalle. Vaikka kuinka kiviseltä ja mahdottomalta tie näyttäisi, niin vaikea on sammuttaa sitä paloa, mikä Bristolissa syttyi.
Toivottavasti joku päivä saan selville, mikä on oikea ratkaisu ja kaiken tarkoitus.  






Spitalfieldsista löysin ihanan Lontoo kirjan, jonka sivuja voin täytellä Lontoo ikävän iskiessä, koska muistojahan sieltä piisaa.

Tämän reissun tärpit:
Hotel Z - Lähellä keskustaa, viihtyisä ja kodikas
Spitalfields - Taidetta, ruokaa vaatteita, sisustusta, käsitöitä, kunnon markettimeinkiä
Portobello Road - Ihania vintage ja designer second hand putiikkeja (Lauantai paras päivä)
Inamo - Ihanaa Aasialaista ruokaa inhimilliseen hintaan
Natural Kitchen - Super ihanat ja terveelliset ateriat aamiaisesta illalliseen
Harrodsin ja Debenhamsin Afternoon tea - nam!
Kaupunkipyörät - Pääsee helposti paikasta toiseen jos jaksaa polkea