Ekologisuus ja eettisyys neuleissa

Opiskelusyksyn alettua ensimmäiset päivät ovat hurahtaneet erilaisilla yritysvierailuilla, ja niiden innostamana ajattelin kirjoittaa blogiinkin omia ajatuksiani neuleista ja niiden eettisyydestä ja ekologisuudesta.

Kuten useimmat varmasti jo tietävät, on 2000 -luku ollut pikamuodin ja halpavaateketjujen kulta-aikaa. Vaatteen valmistajat ovat huomanneet, että tinkimällä materiaalien laadusta, on mahdollista säästää tuotantokustannuksissa, ja näin ihmiset saadaan kuluttamaan entistä enemmän, vaatteen kestäessä käytössä yhä lyhyemmän aikaa. 

Pikamuodin massiiviset ympäristövaikutukset ja planeettamme tila ylipäätään ovat saaneet itseni muuttamaan elintapojani ja muodin kulutustani radikaalisti viime vuodet, ja onkin ollut mielettömän mielenkiintoista päästä opintojen kautta tutustumaan suomalaisiin vaatetus- ja neuleyrityksiin, jotka tänä pikamuodin aikakautena valmistavat tuotteensa eettiset, kestävät ja ekologiset arvot edellä.

Pikamuodin vaikutukset ulottuvat tietenkin kaikkiin vaatteisiin, mutta etenkin neuleiden suhteen halpavaateketjut tarjoavat lähinnä 100 prosenttista akryyliä, mikä aiheuttaa neuleen nyppyyntymisen heti käytön alkumetreillä. Kemiallisen käsittelyn seurauksena tämä muovista valmistettu akryylituote saattaa tuntua pehmeältä ja laadukkaalta kaupassa, mutta tähän halpaan ei kannata mennä, koska tuotteen todellinen laatu tulee ilmi jo ensimmäisten käyttökertojen aikana. Nyppyyntyvä ja huonolaatuinen akryylineule on lyhyen käyttöikänsä jälkeen vaikea kierrättää, joten niistä syntyy ostohetken huuman jälkeen hyvin nopeasti ongelmajätettä. Toisin kuin villaneuleen nyppyyntyessä, akryylineuleelle ei nyppyynnyttyä ole juurikaan mitään tehtävissä laadun palauttamiseksi.

Huonoon neulelaatuun turhauduttuani jokunen vuosi sitten, olen alkanut suosimaan kotimaisten merkkien villaneuleita, tai vaihtoehtoisesti metsästämään laatuneuleita kierrätettynä. Oman henkilökohtaisen kokemukseni perusteella suomalaisiin neuleisiin vaihtaminen on todellakin kannattanut, ja esimerkiksi Muka van silkki-villaisista poolopaidoista, sekä Uhana designin 100 prosenttista merinovillaa olevasta neuletakista on tullut pitkäaikaisia luottovaatteitani. Pelkästään vaatteen tuntu käsissä on aivan erilainen kuin halpavaateketjujen neuleissa, ja käyttökokemuksella todettu pitkäikäisyys on todistanut, että laatu maksaa itsensä takaisin. Muka van silkki-villaiset pooloneuleet (kuvassa musta) ovat pelastaneet minut asukriiseiltä kerta toisensa jälkeen jo parin vuoden ajan. Uhana designin merinovillainen neuletakki (kuvissa) on ollut kovassa käytössä myöskin jo yli kaksi vuotta, eikä siinä edelleenkään ole havaittavissa juuri minkäänlaisia käytön jälkiä. Monesti kotimaista tuotantoa olevien vaatteiden kohdalla saa kuulla päivittelyä korkeasta hinnasta, mikä taas mielestäni kertoo enemmänkin kuluttajien vääristyneestä tavasta kuluttaa vaatteita. Kertaostoksena suomalaista käsityötä oleva tuote toki maksaakin enemmän, mutta kestäessään jopa vuosikymmeniä, saa rahalle myöskin vastinetta. Lisäksi arvokkaampiin tuotteisiin panostaessa heräteostokset vähenevät, ja vaatetta arvostaa aivan eri tavalla kuin kertakäyttövaatteita. Tutkimuksen mukaan nykyään keskivertovaate kestää käytössä ainoastaan kolme kuukautta, joten jos kolmen kuukauden välein joutuu ostamaan uuden akryylineuleen, kertyy näistä hyvin nopeasti sama summa kuin yhdestä laadukkaasta kotimaisesta neuleesta, joka laatunsa ja designinsa puolesta kestää käytössä jopa vuosikausia. Kumpi siis loppuen lopuksi on kalliimpaa?

Eilen vierailimme kahdessa todella inspiroivassa neuleyrityksessä, joista ensimmäinen oli Kaino. Kaino on suomalainen neuleyritys, joka valmistaa kaikki neuloksensa ja tuotteensa Köyliössä, omalla tehtaallaan käyttäen esimerkiksi luomutuotettua puuvillaa ja mulesin vapaata merinovillaa. Puuvillalla on sekä OEKO-TEX että GOTS sertifikaatit, jotka takaavat ekologisen ja eettisen tuotannon, ja mulesin vapaa villa tarkoittaa hyvien elinolosuhteiden takaamista niille eläimille joista villa on peräisin.

Itse kiinnitin huomiota neuleiden kiinnostaviin kuoseihin ja materiaalin laadukkaaseen tuntuun. Vaatteiden mallit olivat samaan aikaan hyvinkin ajan hengessä kiinni, ollen kuitenkin täysin ajattomia. Itse en uskokaan pukeutumisessa niinkään trendeihin, vaan oman tyylin löytämiseen ja ajattomaan designiin joka ei vanhene yhden sesongin päätyttyä. Oli mielenkiintoista nähdä, miten neulos muodostuu ensin langasta materiaaliksi ja tämän jälkeen kokonaiseksi vaatteeksi, koko prosessin tapahtuessa siinä paikan päällä.

Toinen vierailun kohteista oli Hurmås Neule, hieman pienempi yritys Säkylässä, joka myöskin valmistaa materiaalin ja tuotteet omassa pienessä tehtaassaan. Hurmåksen neuleiden puuvillalangat ovat teollisuuden ylijäämälankaa tai mulesin vapaata merinovillaa. Sekä Kainon että Hurmåksen langat tulevat vastuullisesta tehtaasta Saksasta. Hurmåksessa oli kiinnostavaa kuulla tarinaa kuosien ja mallien taustalla, koska sekin tuo heti oman lisäarvonsa tuotteelle. 

Itse olen kuvitellut, että valtavirrasta poikkeavan tyylin omaavana joutuisi enemmänkin tekemään kompromissejä omien taiteellisten visioiden ja kaupallisuuden välillä, mutta suunnittelijan mukaan kompromisseja ei juurikaan ole tarvinnut tehdä, ja että oma persoonallinen design on juuri se, jolla oman vaatetuotantonsa voi perustella, tänä vaatteen ja -tavaran ylitarjonnan aikana. Positiivista oli myös se, että tuotteet valmistetaan vain tarpeeseen, jolloin tuotantoylijäämää ei kerry varastoon, mitä kohti vaateteollisuuden pitäisikin tänä päivänä mennä. Monen vaateketjun ongelma muun ohessa on juuri ylituotanto, kun vaatteita valmistetaan enemmän kuin niille on kysyntää, ja pahimmassa tapauksessa jopa poltetaan niiden eroon pääsemiseksi.

Molempiin yrityksiin oli valtavan kiinnostavaa päästä tutustumaan, ja molempien arvoissa korostui selvästi ekologisuus, eettisyys, kotimaisuus ja kestävyys. Ihastuin molempien tyyliin, laatuun ja designeihin valtavasti, ja vierailujen myötä odotan ihan uudella innolla sitä, että päästään pian myös suunnittelemaan ja toteuttamaan omia visioita neuleiden saralla.  

Turun saaristo ja Isle of Wight

Kesä tuli ja meni reissuineen ja huomenna näyttäisi taas arki alkavan jokseenkin hektisissä merkeissä. Harmillisesti heinäkuun loppu ja elokuu menivät enemmän tai vähemmän sairastellessa pitkittyneen mykoplasma -infektion kourissa. Tuntuu että kesä on ollut nopein ikinä, ja on sisältänyt aivan ihania uusia kokemuksia, mutta varsinkin kesän loppupuoliskolle mahtui myös jokseenkin raskaita viikkoja uusiutuvine infektioineen, josta toipuminen on kestänyt aikansa. Onneksi siitäkin huolimatta pääsin nauttimaan myös extempore kesäreissuista ja meri-ilmastosta kahdessakin paikassa, ja tätä seikkailujen kesää kokonaisuudessaan muistellaan lämmöllä vielä pitkään. 

Jostain syystä Tampereelta kotiuduttua, ajatukset olivat saaristossa, ja ajattelin että saaristoon olisi hyvä päästä toipumaan viikkoja kestäneestä sairastelusta. Varasin sen enempää miettimättä airbnb:n kautta pienen söpön mökin meren rannalta, lainasin isältä auton ja ei muuta kuin äiti matkaan ja roadtripille Naantaliin ja Turun saaristoon. Lapsuuden kesät veneellä ja saarissa on ilmeisesti jättäneet kroonisen merikaipuun sydämeen, ja kylläpä olikin ihana vain nauttia neljä päivää meri-ilmasta, saaristomaisemista ja hyvästä ruoasta. Saaristossa on niin henkeä salpaavan kaunista ja meren liplatuksella ja tuoksulla on jotenkin rentouttava vaikutus. 

Ensimmäisenä päivänä törmäsimme tuttuihin Tampereelta, kuuntelimme ihanaa livemusiikkia ja paransimme maailmaa vohvelikahvilan terassilla Naantalin satamassa. Pari seuraavaa päivää ajelimme Turun saariston rengastiellä, ja päädyimme Rymättylän ja Seilin kautta Nauvoon, ja sieltä sitten taas Paraisten kautta takaisin Naantaliin. 

Loppuajan rentouduimme Naantalin satamassa ja vanhassa kaupungissa, missä muun muassa eksyimme Kritiina Turtosen ihanan inspiroivaan ateljee-galleriaan ja söimme maailman parasta kalakeittoa ja muita saaristoherkkuja. Ihana minireissu, joka olikin vain lämmittelyä tulevaa saariretkeä varten...  

Alun perin mulla oli ajatuksena piipahtaa alkusyksystä Bristolissa näkemässä kavereita ja viettämässä aikaa rakkaissa tutuissa maisemissa, mutta yllättäen suunnitelmat muuttuivat, kun sisko ilmoitti että nyt olisi tilaisuus lähteä viikoksi Wightin saarelle viettämään aikaa siskon perheen kanssa, ja tästä tarjouksesta ei voinut kieltäytyä. Taas äiti matkaan, lennot Heathrowlle, bussi Southamptoniin ja lautta Wightille. Viime hetkeen asti sain jännittää miten selviän lentämään hirvittävässä hengitystieinfektiossa, mutta onneksi dropitkin olivat sitä luokkaa, että matkasta selvittiin lopulta ongelmitta, antibiottien, kortisonien ja ties minkä voimin. Nostalgiaa viikon reissuun toi ah Bristolin ajoilta niin tutun kosteuden ja homeen hajuinen mökki, jota asuttivat aivan liian massiiviset, ihan liikaa liikuvat hämähäkit joita äiti sai metsästää kyllästymiseen saakka meikäläisen kiljuessa vieressä. (Varsinainen eräjorma...) Päädyin nukkumaan makuupussissa puoliksi ulkona homeen takia, mutta reissu oli kaikesta huolimatta aivan huikean ihana, ja esteettistä silmää hivelevä kokemus. 

Koko saari oli täynnä aivan mielettömiä maisemia, huikean kauniita ja hiljaisia rantoja ja kivikautisen vanhoja "hobittikyliä", jotka näyttivät siltä kuin olisivat aivan toisesta todellisuudesta. Tuntuu että puhelimen kameralla ei saanut tallennettua puoliakaan saaren kauneudesta ja eksoottisuudesta, jollaista en olisi osannut odottaa noinkin "lähellä" sijaitsevassa matkakohteessa.

Ensimmäisenä iltana kun lähdimme kävelemään mökiltä rantaan, koko matka oli yhtä huokailua, "Ooooh, kato mikä vanha kivitalo, kato mikä pelto, kato mikä simpukka... majakka...auringonlasku... tuhat vuotta vanha pubi... " ja niin edelleen. Oikeastaan mihin tahansa saarella meni, löysi vain toinen toistaan kauniimpia uusia paikkoja ja maisemia. Rannoilla tuli vietettyä paljon aikaa esimerkiksi sup -laudan tai kajakin kyydissä, tai muuten vaan uiden ja rentoutuen, ja rantojahan siellä riitti. Varsinkin siskonpojat lähestulkoon asuivat meressä koko viikon. 

Ensimmäisen päivän vietimme Shanklinin rannalla ja Shanklin Chinen vesiputouksilla. Toinen päivä taisi mennä Alum Bayssa, missä laskeuduttin tuolihissillä rannalle ja samalla sai ihailla henkeäsalpaavia maisemia hissin korkeuksista. Kolmantena päivänä kävimme syömässä kuuluisat rapupiirakat idyllisessä Steep Hill Covessa sijaitsevassa Crab Shedissä, missä ravut pyydetään samana aamuna, ja joka päivä paikallisia rapuherkkuja riittää vain rajalliselle määrälle kävijöitä, onneksi olimme niiden joukossa. 

Yksi ehdottomasti parhaita asioita reissussa oli pubiruoka. Pubit olivat paikalliseen tyyliin vanhoja ja idyllisiä, milloin rannalla, milloin vanhassa kivikylässä ja milloin keskellä peltoa ja niihin keräydyttiin viettämään iltaa mukana niin koirat, lapset, kuin kummin kaiman mummitkin, ja ruoka oli joka paikassa taivaallisen hyvää ja ihmiset ystävällisiä. Briteissä pubikulttuuri on varsin erilainen kuin Suomessa. Sinne ei mennä vetämään överilärvejä jonka jälkeen oksennetaan ja sammutaan, vaan nauttimaan hyvästä seurasta, herkullisesta ja laadukkaasta ruosta ja viinistä koko perheen voimin, koirille on jopa omat ruokalistat joissain paikoissa. Yhtenä iltana eksyttiin äidin kanssa toiseen meidän lähipubeista syömisen lisäksi pelaamaan pubivisaa. Päivän vitamiinit sai keräämällä karhunvatukoita, joita kasvoi pensas kaupalla kaikkialla valtavat määrät.

Edellä mainittujen lisäksi näkemisen arvoisia paikkoja oli Yarmouth ja Ventnor, ja pikkukylä jossa majoituimme eli Niton oli myös varsin kuvauksellinen. Toiseksi viimeisenä päivänä ihailimme äidin kanssa maisemia sighteeing -bussista käsin todeten, että viikko ei riittänyt näkemään kaikkia näkemien arvoisia paikkoja saarella, mutta ehkä joskus vielä. Viimeinen päivä meni jälleen rannalla siskon perheen kanssa, ja viikon jälkeen olikin aika hyvästellä sisko perheineen ja suunnata jälleen kohti Lontoota.

Jos siis etsit lomanviettopaikkaa, jossa yhdistyy sademetsämäinen vihreys, maalaisidylli satoja vuosia vanhoine kivitaloineen ja peltoineen, eksoottiset rauhalliset rannat joko hiljaisuudella tai aktiviteeteilla varustettuna, herkullinen paikallinen luomuruoka, erinomaiset retkeilymahdollisuudet, ystävälliset ja avoimet ihmiset, ja ennen kaikkea jos haluat nähdä henkeä salpaavia maisemia toistensa perään, historiallisia nähtävyyksiä ja kulttuuria ja shoppailuakaan unohtamatta, niin Wight on paikka jonne suunnata. 

Viikko saarella muistutti jälleen mieleen niitä asioita, joita erityisesti ikävöin Bristolin ajoilta, ja niitä ovat ihmisten spontaani ystävällisyys, yhteisöllisyys ja avoimuus, se ettei olla niin sisäänpäin kääntyneitä ja jotenkin klikkiytyneitä. Jokaisessa maailmankolkassa on tietysti hyvät ja huonot puolensa, mutta tiettyjä asioita adoptoisin mielelläni maailmalta tänne Suomen kulttuuriin. 

Sellaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt valmistautumaan taas uuteen syksyyn.